Monesta

Iliaksen I laulu:

(1-)

Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun

turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin,

monta mi Hadeen luo väkivoipaa sielua syöksi

sankarien, heist' itsestään teki koirien riistan,

lintujen eineen – Zeun sepä täyttihe neuvo ja päätös,

kerta kun ensistään sopurikkoon Atreun poika,

miesten valtias, riitautui sekä aimo Akhilleus.

Tarinan alussa kerrotaan kunniariidasta kahden suuren sotapäällikön välillä, ja siitä kuinka kohtalokkaat seuraukset sillä oli. Moni sai kutsun Hadeen valtakuntaan, moni vähäisempi soturi. Ilmeisesti kuitenkin yksi tärkeimmistä syistä eepoksen synnylle oli, että tällä riidalla oli niin suuret vaikutukset Troiansodan yhdeksäntenä vuotena. Samalla tarina tuo eteemme sen, että toisilla on suurempi valta, mutta se ei tarkoita samaa kuin nähdä paremmin asioiden yli laajemmin. Heillä on vain valtaa, jota haluavat myös näyttää. Voisiko muuten olla? Monet ovat tässä tavallisia sotilaita, joille on opetettu perustaidot, mutta heillä ei useinkaan ole käskettävänä ketään toista, eli ovat tulosvastuussa vain itselleen. He ovat sotilashierarkian alatasolla; tykinruokaa, kuten myöhemmin heitä kutsuttiin. Akhilleus ja hänen riitakumppaninsa, Atreun poika, Agamemnon ovat sotilashierarkian korkeimmalla tasolla. Jokainen heidän päätöksensä vaikutta myös muihin, ehkä koko sotajoukkoon tai sodan lopputulokseen. Heille nämä monet ovat väistämättä kasvotonta massaa, joille annetaan määräyksiä, ja valvotaan niiden toteutumista. Heille nämä monet ja näiden monet kohtalot eivät vie heidän yöuniaan; jos veisivät, he olisivat varmaankin väärässä paikassa, väärässä tehtävässä.

Iliaksen alun katkelmassa annetaan viitteitä siitä, että näistä monista, Hadeen luo syöstävistä tehtiin tykinruokaa väärästä syystä. Henkilökohtaiset tunteet, joiden ei tulisi vaikuttaa päätöksiin sotahierarkian huipulla, pääsivät kohtalonosaan. Vääryys näitä monia kohtaan tapahtui. Vaikka näillä monilla ei olisi ollutkaan oikeutta vaatia persoonallista kohtelua, olisivat he kuitenkin ansainneet..., niin mitä he olisivat ansainneet? Ammattitaitoista johtajuutta, vai hieman empatiankykyä? Ammattitaitoinen johtajuus olisi kai ollut sellaista, että päätökset tehdään vain järjellä, ja niihin ei koskaan saisi sekoittua tunteita, ainakaan niihin ei saisi sekoittua vääriä tunteita. Entä empatiankyky? Ollakseen suuri sotapäällikkö, eikö empatiantunne ole lähinnä esimerkki vääristä tunteista? Näiden monien osa on ottaa vastaan ylhäältä tuleva kohtalonsa. Onko se julma osa? Vapaus on kapeaa. Se on yhteistä taistelutoveruutta, ja oikeutta kaatua toverin viereltä. Heidän osansa on olla monilukuisina toteuttamassa hyviä tai huonoja taistelustrategioita, voittamassa tai häviämässä taisteluita. Heidän voimansa on heidän monilukuisuudessaan, jossa yksi tai kaksi ei merkitse mitään. Heistä ei kirjoitettu klassisia eepoksia, joissa vilahtaisivat omilla nimillään. Heidän osansa oli varjossa kulkea tiensä, monien muiden varjossa. Mutta, jos kuoleman valtakunta heidät äkkiä ottikin vastaan, oli monien sotajoukko tuskin vähentynyt.

Taiteesta

Sodan taiteesta

Iliaksen XVIII laulu: Aseiden taonta

Akhilleus näkee laivoilta, miten kreikkalaiset hämmennyksissä perääntyvät, ja aavistaa pahaa. Antilokhos tuo itkien surusanoman. Epätoivon valtaamana Akhilleus heittäytyy maahan ja repii tukkaansa, ja kaikki palvelijattaret puhkeavat valitushuutoihin. Ne kuulee Thetis meren syvänteissä. Tietäen niiden merkityksen hänkin puhkeaa itkuun. Hän nousee merestä ja menee poikansa luo. Tämä ilmoittaa, ettei voi elää, jollei saa kostaa Hektorille ystävänsä surmaa. Thetis vakuuttaa itkien, että Akhilleuksen on määrä kuolla kohta Hektorin jälkeen, mutta Akhilleus ei siitä välitä. Koska Hektorilla on hänen aseensa, tarjoutuu äiti hankkimaan Hefaistokelta, seppojumalalta uudet. Thetis menee Olympokselle Hefaistoksen luo ja pyytää tätä takomaan Akhilleukselle uudet aseet. Hefaistos ryhtyy heti toimeen ja laittaa mitä loistavimmat aseet, koristaen varsinkin kilpeä ihanilla, taiteikkailla kuvilla.

(509-)

Kaks aseloistoisaa sotalaumaa saartanut toisen

taas oli kaupungin sekä uhkaa kaks asetellut:

sen soraks sortaa tai veron ottaa, vaatien puolet

kaikest' armaan kaupungin varavauraudesta.

Suostunut ei, vaan väijyksiin väki hankkihe joutuin.

Vaimot muuria varjelemaan sekä kasvavat lapset

nousi ja vanhukset iän painamat. Vaan sotikansa

portist' ulkosi pois; sitä johti Athene ja Ares,

kultaa kumpikin, kultaisin pukinein, asevarjein,

kauniit, valtahiset, kuten ainakin on ikivallat,

kauas loistaen, vaan matalampia maiset ol' urhot.

Tuonnepa tultua nyt pahimpaan väijymäkätköön,

virran viereen, kuss' oli karjan juottamapaikka,

maahan painautui väki yllään välkkyvät vasket.

Vaanijamiest' oli kaks etähämpänä vartoamassa

laumoja lampahien sekä kaarevasarvien härkäin.

Nuopa jo ilmaantui, tuli tuomina kaitsijan kahden;

vaaraa arvaamatta he asteli huiluja soittain.

Kohta kun huomasi nuo, väki väijyvä karkasi kimppuun,

laumat kaunoiset, härät, lampaat valkeavillat,

valtasi saaliikseen sekä kaitsevat paimenet kaatoi.

Mutta kun leirissään, kokouksess' istuen, kuuli

saartajat karjain luot' ison melskeen, vauhtia vinhaa

kiitävin vaunuin sinne he riensivät ryöstäjän jälkeen.

Joukot järjestyin joen partaall' iskivät yhteen,

viuhui vastakkain väkipeitset välkkyväkärjet.

Siin' oli Riita ja Riehu ja hirveä Turma ja Surma,

kietoi kons' elävält' uron vammatun taikk' ehon aivan,

kons' elotonta jo vei, jalast' ottaen, pois läpi melskeen;

liehui harteillaan punahurmein hohtava vaippa.

Kuin elo niiss' ois ollut, niin kävi tuoksina taiston,

toinen toiseltaan koki raivoin kaattua raastaa.

Tällaisen korkokuvan Hefaistos jumalseppo takoi ja meislasi Akhilleuksen sotavarusteisiin. Ja parhaat aiheet löytyivät siitä kuvastosta, joka ihmissukua lähimmin koskettaa. Taistelukilpeen ei piirretty kukkia. Sodan kauheus ja kauneus olivat sen sijaan oikein sopivia aiheita, ikuisia. Erikoistilaus toimitettiin erikoisnopeasti, kun tarvitsija oli sotilaista kaikkein suurin, ja kun varusteet sitten piankin kävivät ennustuksen mukaan tarpeettomiksi. Hefaistos ei näyttänyt suhtautuvan tilaukseen mitenkään jumalallisella välinpitämättömyydellä. Hän tuntui tietävän sodankäyntiin liittyvät sodan kuvat. Taiteilija oli seurannut tarkasti sivusta tapahtumia, ja siirsi ne tulkintana työhönsä. Niin teki Hefaistos, ja hänen jälkeensä lukemattomat. Käyttöesine koristettiin taideteokseksi, joka sai siten ainutlaatuisen viimeistelyn. Kuvaan oli myös sisällytetty kaavio sotasuunnitelmasta. Olikohan tämä alkuna sotataiteen laajenemiselle sotataidoksi eli sodankäynnin taidoksi?

Tuskasta

Rakkaus ja tuska

Iliaksen XXII laulu: Hektorin surma

Kun Akhileukselle selviää, että Apollon on hänet pettänyt, rientää hän takaisin kaupunkia kohti. Tämän nähdessään Priamos ja Hekabe rukoilemalla rukoilevat portin edustalla seisovaa poikaansa Hektoria vetäytymään muurien turviin.

(21-)

Virkki ja muureja kohti jo kääntyi kiivahin kiukuin,

kiitäen, kuin hepo vaunuineen yli kiistämökentän,

juoksija palkinnon, karahuttaa vauhtia vinhaa:

noinpa nyt vinhaan vilkkui myös jalat, polvet Akhilleun.

Vanhus tuon, Priamos, koht' ensimmäisenä keksi,

kuink' yli kentän kiiti hän välkkyen niinkuni tähti,

syksyin syttyvä tuo, joka yön pimeäss' yli muitten

loistaa tähtösien luvutonten säihkyvin tuikkein,

kielell' ihmisien nimiänsä Orionin koira;

kirkkain tähti se on, toki turmion enne, se tuottaa

koitojen kuolollisten näät kivuks ilkeät kuumeet:

sankarin vainoavan noin ryntäät vaskea välkkyi.

Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään,

ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui

armast' aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi

Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.

Kurkottain käsiänsä nyt pyysi ja vaiteli vanhus:

”Hektor, äl' yksin käy, rakas poikani, erjeten muista

vastaan miestä sa tuot', ett' ei käsi Peleun poian

sulle jo surmaa tois, väkevämpi hän on näet paljon,

kauhea tuo! Kunp' ois yht' armas taivahisille

hän kuin mulle, hän koht' ois koiria, korppeja silloin

ruokkiva ruumiillaan, mure raskas haihtuva multa!

Monta on multa jo riistänyt pois hän kuulua poikaa

surmaan suistaen tai meren saariin kaupaten kauas.

Kahtapa nytkin, kaupunkiin väen tultua turvaan,

kaipaan, poissa nyt on Polydoros, on sorja Lykaon,

saamani ruhtinatar-aviostani Laothoesta.

Vankina jos ovat viel' elon ilmoill', irti ma heidät

lunnahin ostan; on kultaa mull', on vaskea kyllin,

Altes kuulupa myös kosolt' antoi tyttären myötä.

Mutta jos kuolleet lie he ja Hadeen maille jo menneet,

murhe se meidän on vanhempain, isän itku ja äidin;

kaipio kansan on muun lyhyempi, jos et sinä itse

alla Akhilleun kätten vain nyt henkeäs heitä.

Muurien taa tule, poikani, siis, jott' ois tuki, turva

miehill' Ilionin sekä naisill', eikä Akhilleus

sais ikimainett', etk' elon ilmoja itse sa jättäis!

Säälisit ees mua koitoa, viel' eläessäni jolta

päättävä vanhuuden periportaall' on polopäivät

ylhä jo Zeus kamalasti, kun kauhut kaikk' olen nähnyt:

poikien kaatuvan, tyttäret pois tylyn ryöstäjän vievän,

kammiot kaunoiset hävitettävän, kourin akhaijein

koppovan saaliikseen miniöitäni, lapsoset pienet

maahan murskaavan, kun hirveä ottelo riehuu!

Viimein itseni, kons' elon on jäsenistäni vienyt

pistollaan tai heitollaan joku viiltävin vaskin,

koirat leiskuen raatelevat liki porttia linnan,

pöydäss' itse ma joit' olen ruokkinut, usteni vahdit;

hurjina, hullauneina ne, kons' ovat vertani juoneet,

kierivät portahikolla! On kaunis kaatua nuoren

taistoon, ruumiissaan verivammat viiltävän vasken,

surman sulhonakin hän vielä on katsoa sorja;

mutta kun murhatun vanhuksen saa raiskata koirat,

hältä kun raadellaan häpy, hapset, harmaja parta,

kuunaan kurjemp' ei näky kohtaa ihmisen silmää!”

Suuri on vaiva sillä, joka rakkaan poikansa näkee kuoloon suistuvan taistelukentältä. Sodan suurinta kärsimystä, äärimmäistä, ylivoimaista. Ja koska se niin on äärimmäinen ponnistus ihmiselle, onko se samalla mahdottomin estää tapahtuvaksi? Locke: ”Kuten muitakin yksinkertaisia asioita, tuskaa ei voi kuvailla, eikä sen merkitystä määrittää; sen tuntemisen oppii vain kokemalla sen.” Siinäkö on sodan houkutus? Vain niinkö sodan tuska opitaan: kokemalla? Painavin perustelu lähteä sotaan lienee pelko, mitä vihollinen tekee rakkailleni, tai kosto sille mitä on jo tehnyt.

Poika on menossa kuolemaan, hän jonka piti rauhassa haudata isänsä. Sota on kääntänyt järjestyksen. Nuoruus menee pois ennen vanhuutta. Sota pirstoo perheen. Menneiden lähimpien tilalle työntyy kaikennielevä kipu. Vanhus elää rakkaassa pojassaan uutta nuoruuttaan, äkisti kuolemaan hiipuvaa. Oma kuolo näin kahdesti tulee liki. Hirmuinen, tuntematon kuolo.

”Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään”, ylivoimaiseksi oli käymässä aika.

Kohtalosta

Sallimus

Iliaksen XVI laulu: Patrokleia

Patroklos tulee itkien Akhilleuksen luo ja moittii hänen kivenkovaa sydäntään: jollei tämä itse katso voivansa astua kansalaistensa avuksi, niin sallikoon ainakin Patrokloksen viedä myrmidonit taisteluun. Akhilleus suostuu tähän: Patroklos saa myrmidoneineen karkottaa troijalaiset laivoilta, mutta palatkoon sen tehtyään älköönkä taisteluinnossaan rynnätkö kaupunkiin asti. - Sillä välin Aiaskin on taistelusta uupunut; Hektor iskee miekallaan hänen peitsensä poikki; hän väistyy, ja troijalaiset heittävät tulta Protesilaoksen laivaan. Tämän nähdessään Akhilleus itse jouduttaa Patroklosta ja kiihottaa myrmidoneja taisteluun. Pukeuduttuaan Akhilleuksen tamineihin ja noustuaan hänen sotarattailleen Patroklos vie taistelunhimoiset myrmidonit troijalaisia vastaan. Nämä kauhistuvat ja heidän rivinsä järkkyvät. Patroklos sammuttaa palavan laivan ja hyökkää vihollisten kimppuun; nämä peräytyvät taistellen leiristä, Patroklos ahdistaa heitä vimmatusti, kiertäen heidät ja siten katkaisten heiltä pakotien sekä kaataen heitä joukoittain. Lykialaisten päälliköstä Sarpedonista, Zeuksen pojasta, hän saa uljaan vastustajan. He hyökkäävät toistensa kimppuun. Zeuksen tekisi mieli pelastaa poikansa, mutta Heren kehotuksesta hän myöntyy antamaan kohtalon määräyksen mennä täytäntöön. Sarpedon kaatuu, ja hänen ruumiistaan taistellaan raivoisasti. Vihdoin Patroklos saa haltuunsa kaatuneen asevarjeet, mutta Zeuksen käskystä Apollon korjaa ruumiin ja panee Unen ja Kuoleman viemään sen kotimaahan haudattavaksi. Voitoninnossaan Patroklos työntää troijalaiset kaupunkiin asti, nousisipa sen muureillekin, jollei Apollon häntä ankarin sanoin häätäisi. Kaupungin portille saapunut Hektor on ensin kahden vaiheilla, kääntyäkö jälleen vihollisia vastaan vaiko viedä väkensä muurien turviin. Apollonin rohkaisemana hän kuitenkin hyökkää taisteluun. Patroklos surmaa hänen ajajansa Kebrioneen, ja voittoisat kreikkalaiset saavat ruumiin haltuunsa. Kolme kertaa Patroklos ryntää vihollisten kimppuun ja kaataa kulloinkin yhdeksän urhoa. Silloinpa Apollon kavalalla lyönnillä saa hänet tyrmistymään, riistää häneltä kypärän ja irroittaa sotisovan; Euforbos iskee häneen haavan, ja Hektor antaa hänelle kuoloniskun. Kuollessaan Patroklos ennustaa, että Hektor pian saa surmansa Akhilleuksen kädestä.

(843-)

”Vastasit, Patroklos, hepourho, sa vaipuvin voimin:

”Riemua, Hektor, nyt hyvin kersku, kun Zeus Kronossynty

voittaa soi ja Apollo jo sun, minut helppopa heidän

maahan ol' iskeä, itse kun mult' asun riistivät ensin.

Vaikk' ois kymmenkuntaa kaks sun laistasi tullut,

peitseni voimapa koht' ois heidät kaatanut kaikki.

Vaan minut Leton poika ja kohtalo surmasi julma,

miehist' Euforbos; sinä, kolmas, mult' asun ryöstät.

Seikan vain sanon vielä mä sulle ja paina se mielees:

Erkanen koht' elon mailta sa itsekin, sillä on läsnä

kohtalo torjumaton jo ja kuoleman ankara arpa:

maahan Akhilleus lyö sinut, Aiakon aaluva kuulu.”

Noin hänen virkkaissaan tuli loppu ja kuolema tumma.

Hadeen kartanohon jäsenistä jo karkkosi sielu

surren sankaritöilt' elon nuoren erkanemistaan.

Kaatunehellepa vielä nyt virkkoi loistava Hektor:

”Mulle sa, Patroklos, miks ennustat pikasurmaa?

Kenpä sen arvaa, vaikka mun peitseni alle Akhilleus

ennen sortuva ois, emon saama, Thetiin hiussorjan?”

Kohtalon käsi tekee lopun Patrokloksen sotaraivosta. Vasta kuolemanhetkellä hän ymmärtää, kuka on häntä suurempi. Viimeisellä hetkellä ihminen kohtaa voittajansa. Vain pienen hetken saa Patroklos kokea jumaltenkaltaisuutta, mutta ero on sillä, onko syntynyt ihmiseksi vai nauttiiko jumalten osasta. Jumalilla on oikeutenaan määrätä kohtalosta, ihmisen osa on toteuttaa kohtaloa. Työ jäi kesken Patroklokselta, koska niin oli määrätty. Autuasta on alistua kohtaloonsa.

Pyydän anteeksi pitkänpuoleista esittelytekstiä. Tässä laulussa (XVI laulu) kerrotaan kuitenkin yksi Iliaksen suurista taistelukohtauksista, jossa yksi tarinan urheimmista sankareista kohtaa loppunsa.

Kuolemattomuudesta

Tuonpuoleisuudessa

Odysseian XI laulu: Odysseun Manalassa-käynti

Odysseusta neuvottiin käymään Manalassa kuulemassa Teiresiaalta ohjeita kotimatkalle. Vainajien joukossa oli tuttuja, joiden kanssa pääsi puheeseen, jos antoi heidän juoda uhratun lampaan verta.

(568-)

Minos tuomari vainajien, Zeun loistava poika,

siell' oli, valtikan kultaisen nojass' oikeutt' istui;

piiriss' istuen, seisoen nuo isoporttisen Hadeen

sulkemat vartoi, lain sekä tuomion valtias lausui.

Kuolemattomuutta määrittää ihmisen moraali, johon jotkut panevan toivonsa, jota toiset pelkäävät, toiset pilkkaavat, mutta kukaan ei jätä miettimättä, ennemmin tai myöhemmin.

Manalassa siis myös oli viimeinen tuomio. Tarina ei tarkemmin kerro, mitä sen jälkeen, tai millä perusteella tuomio langetettiin. Antiikin kreikkalaisilla oli tämän mukaan myös usko sielun tai ruumiin kuolemattomuuteen. Oikeus toteutui, ja eletty elämä sai mittansa. Tunnelmaa Manalassa kuvattiin synkäksi. Elossa siis ihminen kukoisti hetken, ja siinä se kaikki olikin; jollei sitten toisille onnekkaille suotu palkkio tuomiossa turvannut osaa ikuisessa paratiisissa.

Sodasta ja rauhasta

Sotataidosta

Iliaksen XIII laulu: Taistelu laivojen ääressä

Nähtyään troialaisten tunkeutuvan kreikkalaisten leiriin Zeus kääntää katseensa pois muihin maailman ääriin. Poseidon, joka Samothrake-saaren korkeimmalta kukkulalta on seurannut taistelun menoa, käyttää tilaisuutta auttaaksensa kreikkalaisia. Hän rientää heidän luoksensa ja lähestyy ensin Kalkhaan hahmossa molempia Aias-urhoja ja kehottaa heitä uljaaseen taisteluun sekä herättää heissä uutta intoa ja uusia voimia. Samoin hän sitten lietsoo sotaintoa muihin päällikköihin ja joukkoihin.

(125-)

Noin järisyttäjä maan nyt akhaijein intoa kiihti.

Johtoon Aiaan kummankin rivit suorihe vankat;

moittinut eip' ois Areskaan, jos ois kera ollut,

noit', ei nostaja miesten Athene; näät valioimmat

sankarit vartoamass' oli joukkoa Hektorin aimon:

keihäs keihääseen, limitysten kilpehen kilpi,

suojus toiseen, mieheen mies, kypäriin kypär' yhtyi;

heilahtaa kypär' ei hevin jouhinen, välkkyväharja

voinut toiseltaan, niin sakea heit' oli parvi.

Peitsien sarjat notkui nuo, käsivarsien vankkain

puistelemat; halu hehkuva heill' oli rynnätä taistoon.

Sotataidon ensimmäinen periaate: rohkeus. Sotataidon toinen periaate: järjestys. Mistä tulee rohkeus? Joku suurempi voima antaa rohkeuden. Mistä tulee järjestys? Järjestys tulee yhteisestä rohkeudesta. Mitä on yhteinen rohkeus? Sen täytyy olla jotain, joka on ammoisista alkaen vetänyt puoleensa nuoria poikia. Halutaan kohdata jotakin pelottavaa, itseä paljon suurempaa, mutta sellaista ei kukaan uskalla yksin. Ensin ei kuolema ole kovin tärkeää, mutta sitten, ehkä ensimmäisen tapetun näkeminen saa nuorukaisen ymmärtämään, mitä leikkiä tässä leikitään ja millä panoksilla. Ja sitten kuoleman kauhu liittoutuu toveruuteen, toveruus rohkeuteen. Kun rohkeutta on yhdessä riittävästi, aletaan puhua sotataidosta, jossa täydellisenä tavoitteena on painaa tunteet pois, ja sen sijaan nähdä itsensä hyvin toimivan koneiston osasena. Yksinkertaista ja selkeää.

Ihmisistä

Ihmisen itseymmärryksestä

Odysseian VIII laulu: Odysseus faiakilaisten luona.

Faiakilaisten kuningas Alkinoos järjestää Odysseuksen kunniaksi lähtöjuhlan, jonka lopuksi pidetään urheilukilpailu kaupungin nuorukaisten kesken. Yksi kilpailulajien voittajista houkuttelee kaiken kansan kuullen Odysseusta näyttämään kilpaurhouttaan, mutta kun tämä esittää kilpahalutonta, vihjaa nuorukainen vieraan olevankin ehkä muuta kuin urheilija. Tähän Odysseus vastaa:

(165-)

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:

”Säädytön on puhe sull', olet mies häpyheitto, ma luulen.

Armait' antimiaan ei jaa tasan kaikkien kesken

taivahiset, puhetaitoa ei, ei muotoa, mieltä.

Toisell' on näkö halpa, mut hällepä soi suloutta

kuoloton antaja haastelohon, sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet

kauniit, kartteliaat; hän on kunnia mieskokousten,

liikkuu kaupungill' ihaeltuna kuin ikivallat.

Toinen sorja on muodoltaan, ikivaltojen verta,

vaan sulouttapa varsin vaill' on haastelo kaikki.

Niinpä se sullakin muoto on kaunis, ei jumalatkaan

vois soreampaa suoda, mut ymmärrys, sepä puuttuu.

Katkera mulla nyt on sydän rinnass' ilkkusi tähden,

vuoks sopimattoman suus. Enp' outo ma lie väkiveikkaan,

vaikka sa luullet, vaan lien ensimmäisiä ollut,

kun käsivars oli vahva ja nuoruus turvana ennen.

Nyt suru, vaiva jo sorteli, sill' olen kärsinyt paljon,

päätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa.

Vaan mitä kärsinyt lienkin, käyn toki silti mä kilpaan,

koska sa loukkasit noin sekä mieltäni ärsytit äsken.”

Odysseuksen nuhdellessa nuorta haastajaa hän selittää jumalten tehneen ihmiset luonteiltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisiksi. Tässä hän puhuu kolmenlaisista ominaisuuksista. Hän opettaa samalla tarkkaamaan kukin itseään, huomaamaan nämä nykyään jo puhkikuluneet: vahvuutensa ja kehittämisalueensa. Kauniilla tavalla hän nostaa esiin puhetaidon merkityksen: ”sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet kauniit, kartteliaat”. Antiikin retoriikka ei ilmeisimmin juurikaan arvostanut suoraansanomista. Puhetaidolla oli siis suuri arvo, ja se heijasti ihmisen sisäistä ymmärrystä.