Rakkaus: veljellisestä rakkaudesta

Iliaan XVIII laulu: Aseiden taonta

Taistelut riehuvat ankarina. Nestorin poika Antilokhos saapuu ja tuo itkien surusanoman Akhilleukselle, Petroklos on kaatunut. Surun pimeys valtaa Akhilleuksen. Meren syvyydessä asuva Akhilleuksen äiti Thetis kuulee poikansa itkun, ja muistaa tuskalla ennusteen tämän lyhyeen päättyvästä elämästä. Meren neitojen saattelemana hän nousee merestä ja menee poikansa luo. Seuraavassa katkelmassa Akhilleus vastaa äidilleen:

(78-)

Vastasi voihkaisten uros askelnopsa Akhilleus:

”Oi emo, kaiken tuon on Olympon valtias tehnyt.

Vaan mikä siit' ilo mulla, kun vaipui kumppani kallis,

Patroklos, ylin ystävä mun, yli kaikkien muitten

armas kuin elo mulle? Hän surman sai jo, ja Hektor,

tappaja, valtahisen, ikisorjan hält' asun otti,

lahjan taivahisilt', ani-loistavan, Peleun saaman,

kun häävuoteeseen piti sun kera ihmisen käydä.

Luota jos kuolematonten et siskojen luopunut oiskaan!

Kuolollista jos ois kosinutkin neitoa Peleus!

Vaan sydäntuskat on nyt tuta sun lukemattomat säätty,

turma kun poikasi vie, jot' et tervehtää tulevaksi

koskaan saa kotisuojiin. Sill' oma mieleni inhoo

ilmoja ihmisien, elon maita, jos ei tuta ensin

Hektor peistäni saa sekä hengellään heti maksa

surmaa Patroklon, sopavaskia riistämiänsä.”

Aluksi Akhilleus vastaa äidilleen Zeuksen kääntäneen kreikkalaisten sotaonnen, jotta hän saisi takaisin menettämänsä arvonannon. Mutta kunnialla ei raskaan kuoleman vieraillessa ole enää mitään merkitystä. Myöhemmin Akhilleus, tietäen itseään koskevan ennusteen, halajaa itselleen toista, maineettomampaa kohtaloa, sillä hän tietää, että mikään ei voi enää estää ennusteen toteutumista. Miksi elää, kun ystävistä paras on kuollut?

On, kuin olisi kirjoitettuna sodan käyttöohjeisiin: nuorille rohkeille miehille; todellinen ystävyys – toverillinen rakkaus – syntyy vain poikkeusoloissa, kun kuolema oikeasti kolkuttaa; ja kosto kuuluu sääntöihin. Vain sellaista, jonka hurme on ottanut, voi kaivata itkien.

Voi siis kysyä, kuvaillaanko tässä todellista rakkautta. Vastaus on kyllä, jos itsensä uhraaminen toisen puolesta on sellaista. Tai, niin kuin tässä, ystävän kuolema kostetaan, vaikka se merkitsisi omaa kuolemaa. Tällainen asetelma on kovin tuttu. Kaverukset ovat sodassa, jossa kuolema on lähempänä nuorta miestä kuin missään. Kun sekä ruumiillinen että hekinen paine on kestokyvyn rajalla, korostuvat toverien väliset suhteet kertomuksen kaltaiseksi. Kummallista on, että jo ammoisista ajoista tällainen tilanne saa sädekehän ympärilleen. Tai, eihän se niin kummallista olekaan. Tällaisia tarinoita ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tietäen, mistä narusta vetää nuorukaiset mukaan ikävään leikkiin. Siksi saatan olla sitä mieltä, että ei tällainen taida olla kuvausta todellisesta rakkaudesta. Sodassa ei tarvita laiskoja sotilaita, vaan sellaisia Akhilleksen kaltaisia, joiden vimma on sotahulluutta. Vannoessaan kostoa Akhilles tuntuu kuitenkin tietävän, että ennusteen mukaan hänellä ei tule olemaan vaikeuksia tappaa viholliskuningas Hektor. Akhilleuksen asema tilanteessa ei siis oikein ole verrattavissa tavallisen kreikkalaissotilaan asemaan silloin tai Talvisodan suomalaisnuorukaisiin. Hänen äitinsä oli jumalista alkuperää ja hän tiesi, mihin hän helposti pystyy, ja että kuolleessaan hän on kantava ikuisen sankarin mainetta. Mutta hänen rakkautensa toveriinsa Patroklokseen ei kyllä ole ylivertainen. Hän on kaupunkivaltionsa joukkojen ylipäällikkö, ja vaikka hän tietää, että jos Patroklos joutuu taistelussa Hektorin eteen, ei hänellä ole mahdollisuuksia, ja silti hän lähettää lähimmän alaisensa varmaan kuolemaan pukien hänet vielä provosoivasti omilla taisteluvarusteillaan.

Vielä muutama sana kuuluisasta ”kaveria ei jätetä” -lausahduksesta. Sehän lienee läheistä sukua tälle. En ole lukenut Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaania, mutta otan esimerkin vaikkapa Irakin sodasta, jossa amerikkalaisjoukkue partiomatkallaan joutui sala-ampujien kohteeksi. Ryhmä palestautuu suojaan tulitukselta, mutta yksi on saanut osuman ja makaa vain jaardien päässä tulilinjalla. Lyhyen neuvonpidon jälkeen ryhmän rohkein syöksyy hakemaan makaavan toverin. Jos hän pelastuu ja pelastaa toverinsa hengen, saa hän presidentiltä myöhemmin arvostetun urhoollisuusmitalin. Kysymys kuuluu tässäkin: onko tämä osoitus suuresta toverillisesta rakkaudesta? Mitali tulee kaulaan, eli kai ainakin jonkun mielestä. Mutta onko tämä kuitenkin sotapropagandistinen harhautus. Jos sankarilta itseltään kysyttäisiin, hän todennäköisesti vastaisi tehneensä vain sen, minkä kaikki muutkin siinä tilanteessa olisivat tehneet. Jos tulilinjaan makaamaan jäänyt soturi on juuri se kaveri, jonka vuoksi jaksaa olla sotilaana siellä, on auttaja todennäköisesti lähempänä jotain ylevämpää asennetta. Mutta jos tuo autettava on joukkueen vastenmielisin tyyppi...?