Kohtalosta

Sallimus

Iliaksen XVI laulu: Patrokleia

Patroklos tulee itkien Akhilleuksen luo ja moittii hänen kivenkovaa sydäntään: jollei tämä itse katso voivansa astua kansalaistensa avuksi, niin sallikoon ainakin Patrokloksen viedä myrmidonit taisteluun. Akhilleus suostuu tähän: Patroklos saa myrmidoneineen karkottaa troijalaiset laivoilta, mutta palatkoon sen tehtyään älköönkä taisteluinnossaan rynnätkö kaupunkiin asti. - Sillä välin Aiaskin on taistelusta uupunut; Hektor iskee miekallaan hänen peitsensä poikki; hän väistyy, ja troijalaiset heittävät tulta Protesilaoksen laivaan. Tämän nähdessään Akhilleus itse jouduttaa Patroklosta ja kiihottaa myrmidoneja taisteluun. Pukeuduttuaan Akhilleuksen tamineihin ja noustuaan hänen sotarattailleen Patroklos vie taistelunhimoiset myrmidonit troijalaisia vastaan. Nämä kauhistuvat ja heidän rivinsä järkkyvät. Patroklos sammuttaa palavan laivan ja hyökkää vihollisten kimppuun; nämä peräytyvät taistellen leiristä, Patroklos ahdistaa heitä vimmatusti, kiertäen heidät ja siten katkaisten heiltä pakotien sekä kaataen heitä joukoittain. Lykialaisten päälliköstä Sarpedonista, Zeuksen pojasta, hän saa uljaan vastustajan. He hyökkäävät toistensa kimppuun. Zeuksen tekisi mieli pelastaa poikansa, mutta Heren kehotuksesta hän myöntyy antamaan kohtalon määräyksen mennä täytäntöön. Sarpedon kaatuu, ja hänen ruumiistaan taistellaan raivoisasti. Vihdoin Patroklos saa haltuunsa kaatuneen asevarjeet, mutta Zeuksen käskystä Apollon korjaa ruumiin ja panee Unen ja Kuoleman viemään sen kotimaahan haudattavaksi. Voitoninnossaan Patroklos työntää troijalaiset kaupunkiin asti, nousisipa sen muureillekin, jollei Apollon häntä ankarin sanoin häätäisi. Kaupungin portille saapunut Hektor on ensin kahden vaiheilla, kääntyäkö jälleen vihollisia vastaan vaiko viedä väkensä muurien turviin. Apollonin rohkaisemana hän kuitenkin hyökkää taisteluun. Patroklos surmaa hänen ajajansa Kebrioneen, ja voittoisat kreikkalaiset saavat ruumiin haltuunsa. Kolme kertaa Patroklos ryntää vihollisten kimppuun ja kaataa kulloinkin yhdeksän urhoa. Silloinpa Apollon kavalalla lyönnillä saa hänet tyrmistymään, riistää häneltä kypärän ja irroittaa sotisovan; Euforbos iskee häneen haavan, ja Hektor antaa hänelle kuoloniskun. Kuollessaan Patroklos ennustaa, että Hektor pian saa surmansa Akhilleuksen kädestä.

(843-)

”Vastasit, Patroklos, hepourho, sa vaipuvin voimin:

”Riemua, Hektor, nyt hyvin kersku, kun Zeus Kronossynty

voittaa soi ja Apollo jo sun, minut helppopa heidän

maahan ol' iskeä, itse kun mult' asun riistivät ensin.

Vaikk' ois kymmenkuntaa kaks sun laistasi tullut,

peitseni voimapa koht' ois heidät kaatanut kaikki.

Vaan minut Leton poika ja kohtalo surmasi julma,

miehist' Euforbos; sinä, kolmas, mult' asun ryöstät.

Seikan vain sanon vielä mä sulle ja paina se mielees:

Erkanen koht' elon mailta sa itsekin, sillä on läsnä

kohtalo torjumaton jo ja kuoleman ankara arpa:

maahan Akhilleus lyö sinut, Aiakon aaluva kuulu.”

Noin hänen virkkaissaan tuli loppu ja kuolema tumma.

Hadeen kartanohon jäsenistä jo karkkosi sielu

surren sankaritöilt' elon nuoren erkanemistaan.

Kaatunehellepa vielä nyt virkkoi loistava Hektor:

”Mulle sa, Patroklos, miks ennustat pikasurmaa?

Kenpä sen arvaa, vaikka mun peitseni alle Akhilleus

ennen sortuva ois, emon saama, Thetiin hiussorjan?”

Kohtalon käsi tekee lopun Patrokloksen sotaraivosta. Vasta kuolemanhetkellä hän ymmärtää, kuka on häntä suurempi. Viimeisellä hetkellä ihminen kohtaa voittajansa. Vain pienen hetken saa Patroklos kokea jumaltenkaltaisuutta, mutta ero on sillä, onko syntynyt ihmiseksi vai nauttiiko jumalten osasta. Jumalilla on oikeutenaan määrätä kohtalosta, ihmisen osa on toteuttaa kohtaloa. Työ jäi kesken Patroklokselta, koska niin oli määrätty. Autuasta on alistua kohtaloonsa.

Pyydän anteeksi pitkänpuoleista esittelytekstiä. Tässä laulussa (XVI laulu) kerrotaan kuitenkin yksi Iliaksen suurista taistelukohtauksista, jossa yksi tarinan urheimmista sankareista kohtaa loppunsa.

Kuolemattomuudesta

Tuonpuoleisuudessa

Odysseian XI laulu: Odysseun Manalassa-käynti

Odysseusta neuvottiin käymään Manalassa kuulemassa Teiresiaalta ohjeita kotimatkalle. Vainajien joukossa oli tuttuja, joiden kanssa pääsi puheeseen, jos antoi heidän juoda uhratun lampaan verta.

(568-)

Minos tuomari vainajien, Zeun loistava poika,

siell' oli, valtikan kultaisen nojass' oikeutt' istui;

piiriss' istuen, seisoen nuo isoporttisen Hadeen

sulkemat vartoi, lain sekä tuomion valtias lausui.

Kuolemattomuutta määrittää ihmisen moraali, johon jotkut panevan toivonsa, jota toiset pelkäävät, toiset pilkkaavat, mutta kukaan ei jätä miettimättä, ennemmin tai myöhemmin.

Manalassa siis myös oli viimeinen tuomio. Tarina ei tarkemmin kerro, mitä sen jälkeen, tai millä perusteella tuomio langetettiin. Antiikin kreikkalaisilla oli tämän mukaan myös usko sielun tai ruumiin kuolemattomuuteen. Oikeus toteutui, ja eletty elämä sai mittansa. Tunnelmaa Manalassa kuvattiin synkäksi. Elossa siis ihminen kukoisti hetken, ja siinä se kaikki olikin; jollei sitten toisille onnekkaille suotu palkkio tuomiossa turvannut osaa ikuisessa paratiisissa.

Sodasta ja rauhasta

Sotataidosta

Iliaksen XIII laulu: Taistelu laivojen ääressä

Nähtyään troialaisten tunkeutuvan kreikkalaisten leiriin Zeus kääntää katseensa pois muihin maailman ääriin. Poseidon, joka Samothrake-saaren korkeimmalta kukkulalta on seurannut taistelun menoa, käyttää tilaisuutta auttaaksensa kreikkalaisia. Hän rientää heidän luoksensa ja lähestyy ensin Kalkhaan hahmossa molempia Aias-urhoja ja kehottaa heitä uljaaseen taisteluun sekä herättää heissä uutta intoa ja uusia voimia. Samoin hän sitten lietsoo sotaintoa muihin päällikköihin ja joukkoihin.

(125-)

Noin järisyttäjä maan nyt akhaijein intoa kiihti.

Johtoon Aiaan kummankin rivit suorihe vankat;

moittinut eip' ois Areskaan, jos ois kera ollut,

noit', ei nostaja miesten Athene; näät valioimmat

sankarit vartoamass' oli joukkoa Hektorin aimon:

keihäs keihääseen, limitysten kilpehen kilpi,

suojus toiseen, mieheen mies, kypäriin kypär' yhtyi;

heilahtaa kypär' ei hevin jouhinen, välkkyväharja

voinut toiseltaan, niin sakea heit' oli parvi.

Peitsien sarjat notkui nuo, käsivarsien vankkain

puistelemat; halu hehkuva heill' oli rynnätä taistoon.

Sotataidon ensimmäinen periaate: rohkeus. Sotataidon toinen periaate: järjestys. Mistä tulee rohkeus? Joku suurempi voima antaa rohkeuden. Mistä tulee järjestys? Järjestys tulee yhteisestä rohkeudesta. Mitä on yhteinen rohkeus? Sen täytyy olla jotain, joka on ammoisista alkaen vetänyt puoleensa nuoria poikia. Halutaan kohdata jotakin pelottavaa, itseä paljon suurempaa, mutta sellaista ei kukaan uskalla yksin. Ensin ei kuolema ole kovin tärkeää, mutta sitten, ehkä ensimmäisen tapetun näkeminen saa nuorukaisen ymmärtämään, mitä leikkiä tässä leikitään ja millä panoksilla. Ja sitten kuoleman kauhu liittoutuu toveruuteen, toveruus rohkeuteen. Kun rohkeutta on yhdessä riittävästi, aletaan puhua sotataidosta, jossa täydellisenä tavoitteena on painaa tunteet pois, ja sen sijaan nähdä itsensä hyvin toimivan koneiston osasena. Yksinkertaista ja selkeää.