Kohtalosta

Sallimus

Iliaksen XVI laulu: Patrokleia

Patroklos tulee itkien Akhilleuksen luo ja moittii hänen kivenkovaa sydäntään: jollei tämä itse katso voivansa astua kansalaistensa avuksi, niin sallikoon ainakin Patrokloksen viedä myrmidonit taisteluun. Akhilleus suostuu tähän: Patroklos saa myrmidoneineen karkottaa troijalaiset laivoilta, mutta palatkoon sen tehtyään älköönkä taisteluinnossaan rynnätkö kaupunkiin asti. - Sillä välin Aiaskin on taistelusta uupunut; Hektor iskee miekallaan hänen peitsensä poikki; hän väistyy, ja troijalaiset heittävät tulta Protesilaoksen laivaan. Tämän nähdessään Akhilleus itse jouduttaa Patroklosta ja kiihottaa myrmidoneja taisteluun. Pukeuduttuaan Akhilleuksen tamineihin ja noustuaan hänen sotarattailleen Patroklos vie taistelunhimoiset myrmidonit troijalaisia vastaan. Nämä kauhistuvat ja heidän rivinsä järkkyvät. Patroklos sammuttaa palavan laivan ja hyökkää vihollisten kimppuun; nämä peräytyvät taistellen leiristä, Patroklos ahdistaa heitä vimmatusti, kiertäen heidät ja siten katkaisten heiltä pakotien sekä kaataen heitä joukoittain. Lykialaisten päälliköstä Sarpedonista, Zeuksen pojasta, hän saa uljaan vastustajan. He hyökkäävät toistensa kimppuun. Zeuksen tekisi mieli pelastaa poikansa, mutta Heren kehotuksesta hän myöntyy antamaan kohtalon määräyksen mennä täytäntöön. Sarpedon kaatuu, ja hänen ruumiistaan taistellaan raivoisasti. Vihdoin Patroklos saa haltuunsa kaatuneen asevarjeet, mutta Zeuksen käskystä Apollon korjaa ruumiin ja panee Unen ja Kuoleman viemään sen kotimaahan haudattavaksi. Voitoninnossaan Patroklos työntää troijalaiset kaupunkiin asti, nousisipa sen muureillekin, jollei Apollon häntä ankarin sanoin häätäisi. Kaupungin portille saapunut Hektor on ensin kahden vaiheilla, kääntyäkö jälleen vihollisia vastaan vaiko viedä väkensä muurien turviin. Apollonin rohkaisemana hän kuitenkin hyökkää taisteluun. Patroklos surmaa hänen ajajansa Kebrioneen, ja voittoisat kreikkalaiset saavat ruumiin haltuunsa. Kolme kertaa Patroklos ryntää vihollisten kimppuun ja kaataa kulloinkin yhdeksän urhoa. Silloinpa Apollon kavalalla lyönnillä saa hänet tyrmistymään, riistää häneltä kypärän ja irroittaa sotisovan; Euforbos iskee häneen haavan, ja Hektor antaa hänelle kuoloniskun. Kuollessaan Patroklos ennustaa, että Hektor pian saa surmansa Akhilleuksen kädestä.

(843-)

”Vastasit, Patroklos, hepourho, sa vaipuvin voimin:

”Riemua, Hektor, nyt hyvin kersku, kun Zeus Kronossynty

voittaa soi ja Apollo jo sun, minut helppopa heidän

maahan ol' iskeä, itse kun mult' asun riistivät ensin.

Vaikk' ois kymmenkuntaa kaks sun laistasi tullut,

peitseni voimapa koht' ois heidät kaatanut kaikki.

Vaan minut Leton poika ja kohtalo surmasi julma,

miehist' Euforbos; sinä, kolmas, mult' asun ryöstät.

Seikan vain sanon vielä mä sulle ja paina se mielees:

Erkanen koht' elon mailta sa itsekin, sillä on läsnä

kohtalo torjumaton jo ja kuoleman ankara arpa:

maahan Akhilleus lyö sinut, Aiakon aaluva kuulu.”

Noin hänen virkkaissaan tuli loppu ja kuolema tumma.

Hadeen kartanohon jäsenistä jo karkkosi sielu

surren sankaritöilt' elon nuoren erkanemistaan.

Kaatunehellepa vielä nyt virkkoi loistava Hektor:

”Mulle sa, Patroklos, miks ennustat pikasurmaa?

Kenpä sen arvaa, vaikka mun peitseni alle Akhilleus

ennen sortuva ois, emon saama, Thetiin hiussorjan?”

Kohtalon käsi tekee lopun Patrokloksen sotaraivosta. Vasta kuolemanhetkellä hän ymmärtää, kuka on häntä suurempi. Viimeisellä hetkellä ihminen kohtaa voittajansa. Vain pienen hetken saa Patroklos kokea jumaltenkaltaisuutta, mutta ero on sillä, onko syntynyt ihmiseksi vai nauttiiko jumalten osasta. Jumalilla on oikeutenaan määrätä kohtalosta, ihmisen osa on toteuttaa kohtaloa. Työ jäi kesken Patroklokselta, koska niin oli määrätty. Autuasta on alistua kohtaloonsa.

Pyydän anteeksi pitkänpuoleista esittelytekstiä. Tässä laulussa (XVI laulu) kerrotaan kuitenkin yksi Iliaksen suurista taistelukohtauksista, jossa yksi tarinan urheimmista sankareista kohtaa loppunsa.

Ihmisistä

Ihmisen itseymmärryksestä

Odysseian VIII laulu: Odysseus faiakilaisten luona.

Faiakilaisten kuningas Alkinoos järjestää Odysseuksen kunniaksi lähtöjuhlan, jonka lopuksi pidetään urheilukilpailu kaupungin nuorukaisten kesken. Yksi kilpailulajien voittajista houkuttelee kaiken kansan kuullen Odysseusta näyttämään kilpaurhouttaan, mutta kun tämä esittää kilpahalutonta, vihjaa nuorukainen vieraan olevankin ehkä muuta kuin urheilija. Tähän Odysseus vastaa:

(165-)

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:

”Säädytön on puhe sull', olet mies häpyheitto, ma luulen.

Armait' antimiaan ei jaa tasan kaikkien kesken

taivahiset, puhetaitoa ei, ei muotoa, mieltä.

Toisell' on näkö halpa, mut hällepä soi suloutta

kuoloton antaja haastelohon, sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet

kauniit, kartteliaat; hän on kunnia mieskokousten,

liikkuu kaupungill' ihaeltuna kuin ikivallat.

Toinen sorja on muodoltaan, ikivaltojen verta,

vaan sulouttapa varsin vaill' on haastelo kaikki.

Niinpä se sullakin muoto on kaunis, ei jumalatkaan

vois soreampaa suoda, mut ymmärrys, sepä puuttuu.

Katkera mulla nyt on sydän rinnass' ilkkusi tähden,

vuoks sopimattoman suus. Enp' outo ma lie väkiveikkaan,

vaikka sa luullet, vaan lien ensimmäisiä ollut,

kun käsivars oli vahva ja nuoruus turvana ennen.

Nyt suru, vaiva jo sorteli, sill' olen kärsinyt paljon,

päätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa.

Vaan mitä kärsinyt lienkin, käyn toki silti mä kilpaan,

koska sa loukkasit noin sekä mieltäni ärsytit äsken.”

Odysseuksen nuhdellessa nuorta haastajaa hän selittää jumalten tehneen ihmiset luonteiltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisiksi. Tässä hän puhuu kolmenlaisista ominaisuuksista. Hän opettaa samalla tarkkaamaan kukin itseään, huomaamaan nämä nykyään jo puhkikuluneet: vahvuutensa ja kehittämisalueensa. Kauniilla tavalla hän nostaa esiin puhetaidon merkityksen: ”sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet kauniit, kartteliaat”. Antiikin retoriikka ei ilmeisimmin juurikaan arvostanut suoraansanomista. Puhetaidolla oli siis suuri arvo, ja se heijasti ihmisen sisäistä ymmärrystä.

Profetia

Odyseian II laulu: Ithakelaisten kansankokous

Ithakan miehet ovat kokoontuneet kuulemaan Odysseuksen pojan Telemakhoksen vetoomuusta äitinsä kilpakosijoille. Hän pyyntää heitä lähtemään pois talostaan, jossa he ovat juhlineet isäntänsä kustannuksella, kuin kostona sille, että talon emäntä ei ole tehnyt valintaansa. Koolla ovat sekä kosijat että vanhempia miehiä. Heidän koolla ollessaan tapahtui seuraavaa:

(146-)

Vaan Zeus kaitsevasilmä

ilmetä kotkaa kaks laelt' antoi kallion ylhän.

Väikkyen liitelivät tovin, viepyen viimojen myötä,

leijaillen liketysten nuo, levitettynä siivet;

vaan yli kiitäissään torin suuren, miessorinaisen

kiivain kierroksin vikevästi ne siipiä löivät,

kansan paljouteen tähyellen turmiokatsein;

päätä ja kaulaa toiseltaan repi kumpikin, häipyin

pois idän ilmoihin yli kaupungin, katonharjain.

Hämmästyi väki lintuja, kun näky näyttihe moinen,

miettien mielessään, mitä turmia merkki se tiesi.

Tuosta jo haastoi noin Halitherses, sankari vanha,

Mastorin poika; hän aikuistaan oli polvea oivin

lintujenkatsoja, entehien selityksehen selvin;

näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

”Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille;

vaan kosijoillepa semminkin minä mieleni lausun:

heitä jo vyöryy päin tuho suur'; ei kauan Odysseus

poiss' ole luot' omiensa, jo varmaan lie likiteillä,

surmaa valmistain, kirokuoloa kaikkien noitten.

Silloin kohtaa kai paha muitakin meit', asujoita

siintelevän Ithaken. Siis aika on miettiä, millä

suistaa sulhojen ilkiötyöt; ja he itse jo viimein

herjetkööt, totisesti on onnekkaampi se heille.

Ennustan kokeneena ma, en kokemattoman suulla.

Kaikkipa käyneet lie, niin luulen, Odysseun vaiheet,

kuin minä silloin ennustin, kons' urhot Akhaian

lähtivät Ilioniin, kera myös monineuvo Odysseys,

ett' isot vaivat kärsiä sais, tuho kumppanit veisi,

outona vidoin saapuva ois kotihinsa, kun ehtii

kahdeskymmenes vuosi, ja nytpä se kaikki jo täyttyy.”

Tarina jatkuu niin, että yksi kosijoista antaa ymmärtää, että lintuja lentää, eivätkä kaikki ole suinkaan ennustelintuja. Eipä nämäkään linnut ole sellaisia, vanha ukko vain jotain horisee.

Tällainen on profetian kaava. Jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Jotkut kiinnittävät siihen huomiota. Joukossa on muutamia harvoja, ehkä vain yksi, jolla on erityinen suhde tällaisiin tapahtumiin. He osaavat selittää niitä, tai ainakin he itse luulevat osaavansa, sillä aina on myös ollut vääriä profeettoja. Väärät profeetat eivät ole ennustaneet oikein. Jo antiikin Kreikassa uskottiin, että jumalat lähettävät viestejä tulevista tapahtumista. Tässä Zeus lähettää varoituksen kosijoille. Viesti on sellainen, että vain hyvä profeetta saattaa sen tulkita. Tällaisella viisaalla oli aikanaan yhteisössään arvostettu asema. Oli kuitenkin myös aikoja, jolloin profeettaa ei jostain syystä kuunneltu. Ithakessa näytti kertomuksen aikoihin vallinneen tällainen tilanne. Tyypillistä ilmeisesti myös oli, että profeetta oli usein vanhempi mies, ja nuorukaiset olivat niitä, jotka eniten epäilivät. Nuorukaisilta puuttui sellainen viisas herkkyys, jota vaadittiin erottamaan oikea väärästä. Lukija saattaa ihmetellä, miten sellaisessa maailmassa, joka tarinoiden mukaan oli ikään kuin lähempänä tuonpuoleista, saattoivat ihmiset silti torjua profeetan sanat ja mielummin uskoa omiin kykyihinsä. Ikiaikaista kai kuitenkin lienee, että aina enemmän on ollut niitä, joita viettelevät maailman voimat, kuin niitä, jotka tavoittelevat jotain pysyvämpää.

Nykyään ei juuri enää uskota profeettoihin. Nuoret miehet ovat siis kai sittenkin olleet viisaampia. Profeettojen korkean aseman ovat ottaneet tiedemiehet, poliitikot, jopa filosofitkin; sellaiset jotka eivät pelkää julkisuutta, ja mielellään avaavat myös suunsa vihjaten tulevasta. Nuorukaiset eivät sittenkään usko itseensä, sillä ”kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta”.

Uskonto: sovitusuhri

Iliaan I laulu: Foibos-jumalan sovitusuhri

(446-)

”Khryses, kansain pää minut laittoi, suur' Agamemnon,

tyttäres tuomaan, myös pyhän uhraamaan satauhrin,

danaolaisiin jotta jo leppyis korkea Foibos,

joille hän vaivaa, vaikerrust' ylen tuonut on tuimaa.”

Virkki ja tyttären vei isän kainalohon: iloll' otti

hän hänet vastaan. Mutta jo ääreen alttarin sorjan

muut pyhän uhrin toi jumalalle ja piirinä seisoi.

Niin kädet huuhtoivat, pivon ottivat ohria täyteen.

Vaan kädet nostaen palvoi noin palavasti jo Khryses.

Katkelma on kohdasta, jossa Odysseuksen johtama saattojoukko palauttaa sotasaaliina ryöstetyn Khryses-papin tyttären takaisin isälleen. Ruokauhreja jumalan lepyttimeksi. Ihminen tekee ensin sellaista, joka ei ole jumalalle otollista. Sitten jumala näyttää kovalla kädellään oman mahtinsa. Vain tyhmä ei ymmärrä katua ja hakea sovitusta. Välttämättömiä rituaaleja. Ikiaikaisia sääntöjä ihmiselle.

Kun sunnuntaina istut kirkonpenkissä kello 10, oletko sovittamassa jotakin?

Jumalat sekaantuvat ihmisten elämään: kunkin ansioiden mukaan

Iliaksen XVIII laulu:

(356-)

Virkki jo Hereä Zeus, sisar-puolisoaan, puhutellen:

”Here, valtiatar vakasilmä, jo vainkin Akhilleun

sait levon hylkäämään; sun poikias lie totisesti,

sun oman helmasi lapsia nuo hiuskaunot akhaijit!”

Here, valtiatar vakasilmäpä vastasi hälle:

”Hirveä Zeus, Kronossynty, mi nyt sana suustasi lähti?

Mieskin toiselleen toki mahtaa yhtä ja toista,

vaikka on ihminen vain, ikivaltain keinoja vailla.

Enkö mä, korkein siis jumalattarien – se on mulla

synty, se myös sun puolisonas aviollinen arvo,

sun, joka valtias suur' olet kaikkien kuolematonten -

iliolaisiin vois vihatessani viskata turmaa?”

Tässä lyhyessä katkelmassa Olympon jumalista kaksi mahtavinta keskustelevat. Toisaalla tarinassa on katkelmia, jotka viittaavat tässäkin siihen, että puolisot eivät vain keskustele, vaan provosoivat toinen toistaan. Zeusta ärsyttää, että Here on niin fanaattisesti akhaijien puolella. Hän on onnistunut juonessaan, ja uhrannut Patrokluksen, jotta akhaijien mahtavin sotaurho Akhilleus, ystävänsä menetettyään, nousisi kostamaan. Hän ei ilmeisesti tiedä syytä, eikä lukijakaan, tähän vaimonsa leppymättömään intohimoon. Troijan sota ei ole yhdentekevä jumalille. Tässä Here tunnustaa avoimesti vihaavansa iliolaisia, ja hänen mielestään saavat akhaijit voittaa sodan ja tuhota hävinneet perikatoon. Here siis ei erityisesti kai pidä sen enempää akhaijeista, vaan päällimmäinen tunne on viha iliolaisia kohtaan.

Antiikin kreikkalaiset jumalat eivät olleet ihmisen yläpuolella tunteidensa ylivertaisessa hallinnassa, ja vaikka he näkivät ihmiselämän yli jumalallisella tavalla, ei heissä ollut kaikkitietävää viisautta nähdä heikkoa ihmistä kohtalon sylin puristuksessa.

Näin selittivät antiikin kreikkalaiset ihmisosaa kärsimyksen maailmassa. Ihmisen lohtuna oli, että jumalten joukossa oli erilaisia mielipiteitä, ja hänellä saattoi olla puolustajakin estämässä toisten jumalien vihaa. Jumalat eivät toisaalta juuri olleet kiinnostuneita tavallisten ihmisten kohtaloista. Heitä kiinnostivat suuremmat asiat ja kokonaisuudet, sellaiset kuin kansat, heimot, kuninkaat.