Kunnia

Alustus aiheeseen Homeroksen ”Iliaksen” pohjalta (suomennos Otto Mannisen, 1919).

Kun viittasin aiemmin antiikin Kreikan kirjallisuuteen, on tietenkin tutustuttava aiheeseen vanhimmasta päästä. Jos et ole tiennyt, niin kerrottakoon että Iliasta pidetään yhtenä kaikkein vanhimpana kreikkalaisena runoelmana, jonka kerrotaan koonneen Homeros 800-luvulla eKr. Se kertoo Troijan sodan viimevaiheista kreikkalaisten piirittäessä Troijan kaupunkia. Taistelussa on vaiheensa, jolloin kummallakin osapuolella on mahdollisuus voittaa. Katkelmassa troijalaiset ovat voitolla:

Iliaksen XII laulu: “Taistelu leirin muurista.”

Taistelua yhä jatkuu. Troijalaiset ovat jo tunkeutuneet leirimuurin edessä olevan vallikaivannon partaalle, mutta siellä heidän hevosensa tekevät tenän. Pulydamaan neuvosta he jättävät valjakkonsa palvelijain huostaan ja ryntäävät jalkaisin muuria vastaan. Taistelu riehuu pitkin muuria joka taholla. Lykialaisten päällikkö Sarpedon (jonka Zeukselle synnytti Bellerofonteen tytär Laodameia; etevimpiä sankareita Troijan puolella) ja hänen toverinsa Glaukos (lykialaisten toinen päällikkö) panevat toimeen rajun ryntäyksen:

(290-)

Eip' ois iliolaiset viel', ei lostava Hektor

muurin porttia, ei väkisalpaa särkeä voineet,

päin jos akhaijeja poikans' ei , Sarpedonin, käydä

käskenyt kaitsija Zeus nyt ois kuin leijona karjaan.

Kilven varjeekseen heti nosti hän ympyriäisen,

sorjan, vaskevan, - sen vasaroinut seppo ol' oiva,

myös monet naulannut häränvuotaiset sisäkerrat

nastoin kultaisin ylt'ympäri vaskea kiinni;

kilpi se varjeenaan, kädess' uhkaten peitsiä kaksi,

riensi hän päin kuin vuoriltaan jalopeura, mi riistaa

kauan on kaivannut; sitä kannustaa sydän uljas

kimppuun lampahien lujasalvoiseen pihatarhaan;

vaikkapa paimenet peitsekkäät kera koirien kohtais

vartiamiehinä siellä se laumaa varjelemassa,

ei yrityksett' erjetä pois pihan mailta se mieli,

sinne jo viskautuu sekä saaliin vie tahi itse

suistuu keihääseen, etumaisten nopsahan heittoon:

noin jumalaisen myös Sarpedonin mielen ol' into

rynnätä muuria päin, sen murtaa rintamusvarjeet;

Glaukon, Hippolokhon pojan puoleen kohta hän kääntyi:

“Glaukos, miksipä meill' yli muista on kunnia kuulu,

ain' ylin istuin, myös paras atria, kukkuramaljat

siis Lykiassa ja kuin ikivaltoja meill' osanamme?

Niinp' etumaisina nyt Lykian esitaistelijoista

meidän on seistävä, myös tulisimpaan syöstävä taistoon,

noin Lykian sopavälkyt jott' urot mainita mahtais:

'Maineetonnapa ei Lykiaa pidä valtikan alla

valtiahat nämä, pöydässään yhä uhkeat lampaat,

viinit vienoimmat, valioimmat; myös jalo heill' on

voima, he käy Lykian väen eell' etumaisina taistoon.'

Ystävä armas, oisipa vain, tämän ottelon surmat

karttaen, tarjona meill' elo kuolematon, ikinuori,

enp' eturintaan taistelemaan minä lähtisi itse,

en kera kannustais sua kamppailuun urokuuluun;

vaan lukemattomat surmathan yhä ympäri vaanii,

joit' ei väistyä voi, ei välttää ihminen kenkään;

kilpaan siis, mekö vai vihamies nyt kunnian korjaa!”

Leijonanraivoinen Sarpedon tässä asettelee itseään ja kaltaisiaan yhteisöönsä. Ollen jalosukuinen hän tietää olevansa alempiensa tarkkailtavana ylen aikaa, ja lunastaakseen etuoikeutetun asemansa hänen on oltava esimerkkinä rauhassa ja sodassa. Hänen on oltava muita rohkeampi, jotta kunnia tulisi hänen osaksensa, elävänä tai kuolleena. Jos hän on pelkuri tai varreltaan sotakunnoton, ei hänelle kuuluisi oikeuksiaan. Sarpedonin osaa kuvataan tässä ahtaaksi, pakonsanelemaksi. Sarpedon haikailee oikeaa jumaluutta, jossa etuoikeutetun aseman lisäksi ei tarvitse pelätä kuolemaa, eikä lunastella asemaansa hurmeisilla tantereilla.

Tekstikatkelmassa viitataan yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen (kai siis ikiaikaiseen). Ilmeisesti oli myös kunniattomia jalosyntyjä, ehkäpä juuri siksi, että syntymässä sellainen otettiin vastaan, mukaan annettiin sotilaan varsi; mutta eihän se aina niin kivaa ollut.

Tässä on Iliaksen sanoma lukijoille. Se on tarina sankaruudesta ja sotakunniasta. Joillekin ihmispoloille ei ole suurempaa, kuin tämä rohkea taistelu, sotahulluus.

Iliassa minua totisesti viehättää, että tarinaa kerrotaan sekä kreikkalaisten että, kuten tässä, troijalaisten näkökulmasta. Sota on sotaa molemmille. En voinut olla laittamatta vähän pidempää katkelmaa. Pitihän sinun, hyvä lukijani, saada tietää, miten Sarpedon tässä hyökkää (kuin leijona) ja mitä hänellä on päällään (hieno kilpi).