Perheensisäisestä ystävyydestä

Odysseian II laulu: Ithakelaisten kansankokous

Kansankokouksessa puhuttua:

(85-)

”Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, mitä haastoit?

Meitäkö solvaiset? Koet mustata kunniatamme?

Syytä akhaijein sulhoiss' ei, kosijoiss' ole lainkaan,

syy oman äitisi on, ylen viekkaat jolla on juonet.

Kolmas on vuosi jo siitä ja neljäskin pian mennyt,

kun hän akhaijein mieliä vain, sydäntoivoja pettää.

Kaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa,

laittaa viestejä, vaan sydämessäpä toiset on aikeet.

Tällaisenkin vielä hän keksinyt juonen on viekkaan.

Näät naiskammiohon kutehelle hän laitteli kankaan

hienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausui:

'Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet,

älkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis

kangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit.

Käärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä,

ennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle,

ettei naiset akhaijein vain mua moittisi – maanneen

vainajan verhoja vaill', eläessään vaikk' oli vauras.'

Noin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi.

Päivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri,

öin tulisoihtujen leimunnas' yhä purki sen jälleen.

Kolmepa vuott' oveluudellaan hän akhaijeja petti,

mutta kun kerkesi vuosi jo neljäs, tuomana Horain,

naisist' ilmi sen toi joku juonen tunteva, joutui

kuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetyksi,

tehdä sen valmiiks sai, ei tahtonut, vaan oli pakko.

Tää ota vastaus nyt kosijoilta sa, että jo itse

tietäisit sekä oivaltais sen kaikki akhaijit:

äitisi laita jo luotasi pois, avioitua käske

sen kera, kellekä suo hänet taatto, ket' itsekin mielii.

Vaan yhä viivyttäin jos akhaijein poikia kiusaa,

miettien mielessään, ett' antoi hälle Athene

ymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot,

myös oveluuden, vertana ett' ei mainita kestä

kenkään muinaiskautten akhaijatar suortuvakauno,

Tyro, Alkmene tahi seppelsorja Mykene,

juonia Penelopeian joist' ei keksinyt kenkään,

ei hyvin harkinnut sitä hankettaan ole silloin.

Näät niin kauan syömme sun aartehias, tavaroitas,

kuin on hällä se mieli, min antanehet ovat rintaan

taivahiset tähän asti. Se kai ison tuottavi maineen

hälle, mut sulle se vain tavaroittesi varma on hukka.

Emme nyt ennen käy kotitoimiin emmekä muuhun,

kuin hän on miehekseen meist' ottanut sen, ketä mielii.”

Toimeva Telemakhos näin tuohon vastasi jälleen:

”Mahdoton, Antinoos, mun on pois oma kantaja häätää,

kasvuni kaitsijatar. Isä viipyy kaukana – kuollut

vai elon maillako lie? Ylen työläs on mun sakot suuret

Ikariolle, jos itse ma pois emon laitan.

Kostais mulle sen taatto, ja kostopa myös jumaloilta

koituis, vainoamaan emo kolkot Erinnyit kutsuis

lähteissään kotoansa, ja ihmisien ison moitteen

saisin: siksi en milloinkaan sitä käskyä lausu.

Mutta jos on meno tää teist' itsestännekin inhaa,

menkää meiltä jo etsimähän pitopaikkoja muita,

tuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää!

Vaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi,

yhdelt' ilmaisiks elot ahmia, kaikk' osat, onnet,

syökää vain! Mutt' auttamahan jumaloita ma huudan

ain'-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran,

teidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla.”

Telemakhos on astunut aikuisuuteen ja on kutsunut kansankokoukseen Ithaken miehet. Hänellä on ongelma äitinsä kosijoissa, ja hän haluaa tämän kaikkien tiedoksi. Kosijat ovat jääneet kylään. Katkelman aluksi Antinoos puolustautuu kosijoiden suulla. Hän antaa ymmärtää, että syyllinen tähän tilanteeseen on Telemakhoksen äiti, Penelope, joka itsekeskeisesti haluaa voittaa aikaa samalla halventaen kosijoita valehtelemalla heille. Tarina ei kerro koko totuutta, mutta Penelope on hyvä ja kosijat tässä roistoja. Rivien välistä annetaan ymmärtää, että Penelope on edelleen niin rakastunut puolisoonsa, että monien vuosien jälkeenkin hän edelleen odottaa tätä palaavaksi sodasta. Ilmeisesti siis Antinoon väite, että Penelope pelaa kaksinaista peliä kosijoiden kanssa ei ole totta. Totuus on pikemmin, että pahat miehet ovat ajaneet heikon naisen nurkkaan. Mutta, onko totuus tämä, sitä ei tiedetä. Antinoos väittää, että kosijat ovat turhautuneita ja siksi painostavat tilanteessa omalla tavallaan, jatkamalla tarjottuja pitoja. Jokuhan on aluksi pidot järjestänyt, ja kutsunut sopivia miehiä paikalle, antaen ymmärtää, että talossa olisi hyvä leski vapaana.

Antinoos ehdottaa ratkaisua, joka sen ajan maailmassa ilmeisesti oli tapana: ryhtyköön Penelopen isä uudelleen aviovälittäjäksi. Telemakhokselle ehdotus ei käy mitenkään. Hänestä se olisi loukkaus äitiään kohtaan ja hänen pitäisi maksaa suuri korvaus, jos hän lähettää äitinsä takaisin isälleen. Sen lisäksi hän pelkää isänsä ja jumalien kostoa. Asia on kategorisesti niin, että kosijoiden on lähdettävä talosta joko hyvällä tai pahalla.

Nuorella miehellä ei näytä olevan ketään, jonka puoleen tässä kääntyisi. Äidilleen hän ei voi mitään puhua. Äidin isä ei voi myöskään tulla kysymykseen, vaikka kertomuksessa viitataan, että kuolleen miehen lesken isä huolehtii tuon ajan tavan mukaan edelleen tyttärensä uudelleennaittamisesta. Telemakhoksen äitisuhde on erityisen kummallinen. Pikemminkin se sovittuu kaikkien aikojen miehen ja naisen roolimaailmaan, jossa äidistä tehdään jotakin pyhää ja jalustalle nostettua, mutta samalla kykenemätön osallistumaan perheensisäiseen päätöksentekoon. Asiat hoidetaan vain miesten kesken. Valmiit päätökset tuodaan naisten tietoon. Sanokaa, jos olen väärässä, mutta tässä kyllä on myös viitteitä siitä, että Penelope, joka kertomuksen mukaan on älykäs nainen, ei paljoakaan uhraa ajatuksia oman poikansa tilanteelle. Ehkä tässä kuvataan tilannetta, jossa perheen naiset eivät koskaan tiedä, eivätkä ole kiinnostuneita talousasioista. Sellainenhan olisi liian arkipäivästä.

Telemakhos joutuu kuuntelemaan syytöksiä äitinsä petollisuudesta. Niihin hän ei vastaa mitään, koska perhe näyttää ulospäin vain yhdet kasvot? Tietenkin, kaiken koetun jälkeen tilanne varmaan on sellainen, että Telemakhos ei voisi nähdä kosijoista ketään äitinsä uutena aviomiehenä. Sellainen kosija ei markkinoi itseään kovin hyvin, joka osallistuu juhliin morsiamen kodin perikatoon saattamiseksi.

Telemakhos näytetään kertomuksessa hyvänä poikana, joka tekee kaikkensa suojellakseen äitiään. Tästähän on on ollut kyse ikiajat, juutalaisilla: ”kunnioita isääsi ja äitiäsi”, joten edelleen tiedetään, että vanhempia varjellaan lapsia koskettavalta pahalta tiedolta, kuten avioeroilta, rahavaikeuksilta, perheväkivallalta. Mutta onkos tällainen asetelma otsikonmukaista ystävyyttä? Juu, kyllä kai, jos mittarina käytetään, että ystävät pyrkivät aina näkemään toisensa paremmassa valossa. Ystävyyteen kuitenkin mielestäni kuuluisi pystyä puhumaan sellaisista vaikeista asioista, jotka koskettavat molempia. Tarkoitus on pitää yhtä myös vastamäessä. Siksi on kovin kummallista joutua seuraamaan nuoren Telemakhoksen yksinäistä kamppailua perheensä kunniasta ja ainakin omaisuudesta.