Eläimistä

Eläinten ja ihmisten välisestä kiintymyksestä

Iliaksen XXIII laulu: Kilpakisat Patrokloksen kunniaksi

Akhilleus järjestää Patroklos-vainajan kunniaksi urheilukilpailut, joiden ensimmäisenä lajina on kilpa-ajo, jota ennen Akhilleus nousee ja lausuu:

(272-)

”Atreun poika ja kaikki te muut varusääret akhaijit!

Pantu on palkinnot hepourhojen kilvata niistä.

Jos kenen toisen peijaiss' ois nämä kiistämökilvat,

parhaan palkinnon majatalteen itse ma veisin;

eip' orihitteni oivemmuus ole outoa teille;

juurt' ovat kuolematonta ne, taattoni häissä Poseidon

hälle ne lahjaks soi, taas mullepa taattoni Peleus.

Vaan nyt en käy minä, ei kaviokkaat orhini kilpaan,

niilt' ajomies meni armas näät, meni kunnia kuulu,

hän, joka niilt' useasti ol' öljyin välkkyvin harjan

uhkean voidellut, vesin kirkkain huuhtonut ensin.

Surren liikkumatonna ne seisovat, ain' alas maahan

painuu harjat, noin sydän synkkänä kumpikin seisoo.

Siis nyt kilpaan muut te, ken vain urohissa Akhaian

uskaltaa hepojensa ja vankkain vaunujen vauhtiin!”

Akhilleuksen oivat hevoset, jotka olivat vieneet hoitajaansa Patroklosta taisteluun, surivat menetettyä, kuin taistelutoverit. Näin annetaan eläimille ihmisen ominaisuuksia. Näin myös antiikin Kreikassa nähtiin ihminen ja eläin toinen toisensa kaltaisena. Yhdessä rientämässä taisteluun, hevoset vetämässä sotavaunuja; ja siksi usein kaatuen rintarinnan, tai sitten jättäen taistelutantereelle toverinsa. Tässä kerrotut hevoset olivat vielä aivan jotain erityistä, jumalten hevostarhoista. Ne olivat ominaisuuksiltaan siis ylivertaiset hevosten joukossa, mutta niillä siis oli silti tuo kuoleville ominainen kyky surra menetettyjään, päät painuksissa, harjat maassa. Englanninkielisessä versiossa, jota myös luen Mannisen käännöksen rinnalla, kuvataan hevosten itkevän. En tunne hevosia niin hyvin, että tietäisin, miltä näyttää sureva hevonen, mutta voin uskoa hevosen tuntevan myös surua ja kaipausta hoitajaansa kohtaan, kuten koirat ainakin tekevät.