Rohkeudesta

Rohkeuden motivaatiosta

Iliaksen XII laulu: Taistelu leirin muurista

Taistelua yhä jatkuu. Troialaiset ovat jo tunkeutuneet leirimuurin edessä olevan vallikaivannon partaalle, mutta siellä heidän hevosensa tekevät tenän. Pulydamaan neuvosta he jättävät valjakkonsa palvelijain huostaan ja ryntäävät jalkaisin muuria vastaan; Asios yksin koettaa valjakollaan hyökätä eräästä avonaisesta portista sisään. Mutta hyökkäyksen torjuvat lapithit Polypoites ja Leonteus, kaataen useita Asioksen urhoja. Taistelu riehuu pitkin muuria joka taholla. Aias Telamonin poika ja hänen kaimansa Okleuksen poika rohkaisevat kreikkalaisia, rientäen aina sinne, missä vaara on pahin. Lykialaisten päällikkö Sarpedon ja hänen toverinsa Glaukos panevat toimeen rajun ryntäyksen:

(308-)

...noin jumalaisen myös Sarpedonin mielen ol' into

rynnätä muuria päin, sen murtaa rintamusvarjeet;

Glaukon, Hippolokhon pojan puoleen kohta hän kääntyi:

“Glaukos, miksipä meill' yli muista on kunnia kuulu,

ain' ylin istuin, myös paras atria, kukkuramaljat

siis Lykiassa ja kuin ikivaltoja meill' osanamme?

Niinp' etumaisina nyt Lykian esitaistelijoista

meidän on seistävä, myös tulisimpaan syöstävä taistoon,

noin Lykian sopavälkyt jott' urot mainita mahtais:

'Maineetonnapa ei Lykiaa pidä valtikan alla

valtiahat nämä, pöydässään yhä uhkeat lampaat,

viinit vienoimmat, valioimmat; myös jalo heill' on

voima, he käy Lykian väen eell' etumaisina taistoon.'

Ystävä armas, oisipa vain, tämän ottelon surmat

karttaen, tarjona meill' elo kuolematon, ikinuori,

enp' eturintaan taistelemaan minä lähtisi itse,

en kera kannustais sua kamppailuun urokuuluun;

vaan lukemattomat surmathan yhä ympäri vaanii,

joit' ei väistyä voi, ei välttää ihminen kenkään;

kilpaan siis, mekö vai vihamies nyt kunnian korjaa!”

Historian ja runouden sankarit voivat olla julmia, väkivaltaisia, itsekkäitä, häikäilemättömiä, hillittömiä, ja epäoikeudenmukaisia, mutta he eivät koskaan ole pelkureita. Mutta miksi ihmeessä saattaa itsensä tällaiseen vaaraan? Aikaisemmassa kirjoituksessani (kts. Kunnia) annettiin selitykseksi: ”maineen tai kunnian tähden”. Sarpedon selittää Glaukokselle, että heillä on kotona oma kuninkaallinen asemansa, jota he nyt lunastavat. Kuinka vain, palkan vuoksi siis. Kaikkien aikojen johtajat ovat aina halunneet itseään kutsuttavan ”rohkeiksi sankareiksi”. Heillä on myös ollut suurempi maisema edessään tarkasteltavana kuin alaisillaan. He ovat kuulleet sellaisia keskusteluja, laatineet suunitelmia, joista alemmille ei mitään ole hiiskuttu. Näin heillä siis on myös ollut suurempi kannustin suurempiin tekoihin. Heillä ainakin ollut asemansa vuoksi suuremmat puolustettavat kotonaan, konnuillaan, isiensä rakentamat linnat, poikainsa perittäviksi. Oli siksi vain kaksi vaihtoehtoa: tulla sankariksi tai tulla kuolleeksi sankariksi. Mutta miksi ihmeessä? Eikö elämässä voinut olla muita näköaloja, muita unelmia? Mitä näiltä ylimyspojilta oli riistetty, kun he niin janosivat tätä kohtaloaan? Jotain Sarpedon tunsi ja tavoitteli ikävöidessään jumalten joukkoon. Tavallisten ihmisten joukkoon hän ei kuitenkaan ikävöinyt.