Taiteesta

Sodan taiteesta

Iliaksen XVIII laulu: Aseiden taonta

Akhilleus näkee laivoilta, miten kreikkalaiset hämmennyksissä perääntyvät, ja aavistaa pahaa. Antilokhos tuo itkien surusanoman. Epätoivon valtaamana Akhilleus heittäytyy maahan ja repii tukkaansa, ja kaikki palvelijattaret puhkeavat valitushuutoihin. Ne kuulee Thetis meren syvänteissä. Tietäen niiden merkityksen hänkin puhkeaa itkuun. Hän nousee merestä ja menee poikansa luo. Tämä ilmoittaa, ettei voi elää, jollei saa kostaa Hektorille ystävänsä surmaa. Thetis vakuuttaa itkien, että Akhilleuksen on määrä kuolla kohta Hektorin jälkeen, mutta Akhilleus ei siitä välitä. Koska Hektorilla on hänen aseensa, tarjoutuu äiti hankkimaan Hefaistokelta, seppojumalalta uudet. Thetis menee Olympokselle Hefaistoksen luo ja pyytää tätä takomaan Akhilleukselle uudet aseet. Hefaistos ryhtyy heti toimeen ja laittaa mitä loistavimmat aseet, koristaen varsinkin kilpeä ihanilla, taiteikkailla kuvilla.

(509-)

Kaks aseloistoisaa sotalaumaa saartanut toisen

taas oli kaupungin sekä uhkaa kaks asetellut:

sen soraks sortaa tai veron ottaa, vaatien puolet

kaikest' armaan kaupungin varavauraudesta.

Suostunut ei, vaan väijyksiin väki hankkihe joutuin.

Vaimot muuria varjelemaan sekä kasvavat lapset

nousi ja vanhukset iän painamat. Vaan sotikansa

portist' ulkosi pois; sitä johti Athene ja Ares,

kultaa kumpikin, kultaisin pukinein, asevarjein,

kauniit, valtahiset, kuten ainakin on ikivallat,

kauas loistaen, vaan matalampia maiset ol' urhot.

Tuonnepa tultua nyt pahimpaan väijymäkätköön,

virran viereen, kuss' oli karjan juottamapaikka,

maahan painautui väki yllään välkkyvät vasket.

Vaanijamiest' oli kaks etähämpänä vartoamassa

laumoja lampahien sekä kaarevasarvien härkäin.

Nuopa jo ilmaantui, tuli tuomina kaitsijan kahden;

vaaraa arvaamatta he asteli huiluja soittain.

Kohta kun huomasi nuo, väki väijyvä karkasi kimppuun,

laumat kaunoiset, härät, lampaat valkeavillat,

valtasi saaliikseen sekä kaitsevat paimenet kaatoi.

Mutta kun leirissään, kokouksess' istuen, kuuli

saartajat karjain luot' ison melskeen, vauhtia vinhaa

kiitävin vaunuin sinne he riensivät ryöstäjän jälkeen.

Joukot järjestyin joen partaall' iskivät yhteen,

viuhui vastakkain väkipeitset välkkyväkärjet.

Siin' oli Riita ja Riehu ja hirveä Turma ja Surma,

kietoi kons' elävält' uron vammatun taikk' ehon aivan,

kons' elotonta jo vei, jalast' ottaen, pois läpi melskeen;

liehui harteillaan punahurmein hohtava vaippa.

Kuin elo niiss' ois ollut, niin kävi tuoksina taiston,

toinen toiseltaan koki raivoin kaattua raastaa.

Tällaisen korkokuvan Hefaistos jumalseppo takoi ja meislasi Akhilleuksen sotavarusteisiin. Ja parhaat aiheet löytyivät siitä kuvastosta, joka ihmissukua lähimmin koskettaa. Taistelukilpeen ei piirretty kukkia. Sodan kauheus ja kauneus olivat sen sijaan oikein sopivia aiheita, ikuisia. Erikoistilaus toimitettiin erikoisnopeasti, kun tarvitsija oli sotilaista kaikkein suurin, ja kun varusteet sitten piankin kävivät ennustuksen mukaan tarpeettomiksi. Hefaistos ei näyttänyt suhtautuvan tilaukseen mitenkään jumalallisella välinpitämättömyydellä. Hän tuntui tietävän sodankäyntiin liittyvät sodan kuvat. Taiteilija oli seurannut tarkasti sivusta tapahtumia, ja siirsi ne tulkintana työhönsä. Niin teki Hefaistos, ja hänen jälkeensä lukemattomat. Käyttöesine koristettiin taideteokseksi, joka sai siten ainutlaatuisen viimeistelyn. Kuvaan oli myös sisällytetty kaavio sotasuunnitelmasta. Olikohan tämä alkuna sotataiteen laajenemiselle sotataidoksi eli sodankäynnin taidoksi?