Rakkaus ja tuska
Iliaksen XXII laulu: Hektorin surma
Kun Akhileukselle selviää,
että Apollon on hänet pettänyt, rientää hän
takaisin kaupunkia kohti. Tämän nähdessään
Priamos ja Hekabe rukoilemalla rukoilevat portin edustalla seisovaa
poikaansa Hektoria vetäytymään muurien turviin.
(21-)
Virkki ja muureja kohti jo kääntyi
kiivahin kiukuin,
kiitäen, kuin hepo vaunuineen
yli kiistämökentän,
juoksija palkinnon, karahuttaa
vauhtia vinhaa:
noinpa nyt vinhaan vilkkui myös
jalat, polvet Akhilleun.
Vanhus tuon, Priamos, koht'
ensimmäisenä keksi,
kuink' yli kentän kiiti hän
välkkyen niinkuni tähti,
syksyin syttyvä tuo, joka yön
pimeäss' yli muitten
loistaa tähtösien
luvutonten säihkyvin tuikkein,
kielell' ihmisien nimiänsä
Orionin koira;
kirkkain tähti se on, toki
turmion enne, se tuottaa
koitojen kuolollisten näät
kivuks ilkeät kuumeet:
sankarin vainoavan noin ryntäät
vaskea välkkyi.
ääneen tuskissaan
valitellen huusi ja kutsui
armast' aaluvataan; mut portin eess'
yhä seisoi
Hektor, jäykkänä
mieli, Akhilleun kohdata aikoin.
Kurkottain käsiänsä
nyt pyysi ja vaiteli vanhus:
”Hektor, äl' yksin käy,
rakas poikani, erjeten muista
vastaan miestä sa tuot', ett'
ei käsi Peleun poian
sulle jo surmaa tois, väkevämpi
hän on näet paljon,
kauhea tuo! Kunp' ois yht' armas
taivahisille
hän kuin mulle, hän koht'
ois koiria, korppeja silloin
ruokkiva ruumiillaan, mure raskas
haihtuva multa!
Monta on multa jo riistänyt
pois hän kuulua poikaa
surmaan suistaen tai meren saariin
kaupaten kauas.
Kahtapa nytkin, kaupunkiin väen
tultua turvaan,
kaipaan, poissa nyt on Polydoros, on
sorja Lykaon,
saamani ruhtinatar-aviostani
Laothoesta.
Vankina jos ovat viel' elon
ilmoill', irti ma heidät
lunnahin ostan; on kultaa mull', on
vaskea kyllin,
Altes kuulupa myös kosolt'
antoi tyttären myötä.
Mutta jos kuolleet lie he ja Hadeen
maille jo menneet,
murhe se meidän on vanhempain,
isän itku ja äidin;
kaipio kansan on muun lyhyempi, jos
et sinä itse
alla Akhilleun kätten vain nyt
henkeäs heitä.
Muurien taa tule, poikani, siis,
jott' ois tuki, turva
miehill' Ilionin sekä naisill',
eikä Akhilleus
sais ikimainett', etk' elon ilmoja
itse sa jättäis!
Säälisit ees mua koitoa,
viel' eläessäni jolta
päättävä
vanhuuden periportaall' on polopäivät
ylhä jo Zeus kamalasti, kun
kauhut kaikk' olen nähnyt:
poikien kaatuvan, tyttäret pois
tylyn ryöstäjän vievän,
kammiot kaunoiset hävitettävän,
kourin akhaijein
koppovan saaliikseen miniöitäni,
lapsoset pienet
maahan murskaavan, kun hirveä
ottelo riehuu!
Viimein itseni, kons' elon on
jäsenistäni vienyt
pistollaan tai heitollaan joku
viiltävin vaskin,
koirat leiskuen raatelevat liki
porttia linnan,
pöydäss' itse ma joit'
olen ruokkinut, usteni vahdit;
hurjina, hullauneina ne, kons' ovat
vertani juoneet,
kierivät portahikolla! On
kaunis kaatua nuoren
taistoon, ruumiissaan verivammat
viiltävän vasken,
surman sulhonakin hän vielä
on katsoa sorja;
mutta kun murhatun vanhuksen saa
raiskata koirat,
hältä kun raadellaan häpy,
hapset, harmaja parta,
kuunaan kurjemp' ei näky kohtaa
ihmisen silmää!”
Suuri on vaiva sillä, joka rakkaan
poikansa näkee kuoloon suistuvan taistelukentältä.
Sodan suurinta kärsimystä, äärimmäistä,
ylivoimaista. Ja koska se niin on äärimmäinen
ponnistus ihmiselle, onko se samalla mahdottomin estää
tapahtuvaksi? Locke: ”Kuten muitakin yksinkertaisia asioita, tuskaa
ei voi kuvailla, eikä sen merkitystä määrittää;
sen tuntemisen oppii vain kokemalla sen.” Siinäkö on
sodan houkutus? Vain niinkö sodan tuska opitaan: kokemalla?
Painavin perustelu lähteä sotaan lienee pelko, mitä
vihollinen tekee rakkailleni, tai kosto sille mitä on jo tehnyt.
Poika on menossa kuolemaan, hän
jonka piti rauhassa haudata isänsä. Sota on kääntänyt
järjestyksen. Nuoruus menee pois ennen vanhuutta. Sota pirstoo
perheen. Menneiden lähimpien tilalle työntyy kaikennielevä
kipu. Vanhus elää rakkaassa pojassaan uutta nuoruuttaan,
äkisti kuolemaan hiipuvaa. Oma kuolo näin kahdesti tulee
liki. Hirmuinen, tuntematon kuolo.
”Vanhus vaikertain kädet
nosti ja löi, repi päätään”,
ylivoimaiseksi oli käymässä aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti