Ihmisistä

Ihmisen itseymmärryksestä

Odysseian VIII laulu: Odysseus faiakilaisten luona.

Faiakilaisten kuningas Alkinoos järjestää Odysseuksen kunniaksi lähtöjuhlan, jonka lopuksi pidetään urheilukilpailu kaupungin nuorukaisten kesken. Yksi kilpailulajien voittajista houkuttelee kaiken kansan kuullen Odysseusta näyttämään kilpaurhouttaan, mutta kun tämä esittää kilpahalutonta, vihjaa nuorukainen vieraan olevankin ehkä muuta kuin urheilija. Tähän Odysseus vastaa:

(165-)

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:

”Säädytön on puhe sull', olet mies häpyheitto, ma luulen.

Armait' antimiaan ei jaa tasan kaikkien kesken

taivahiset, puhetaitoa ei, ei muotoa, mieltä.

Toisell' on näkö halpa, mut hällepä soi suloutta

kuoloton antaja haastelohon, sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet

kauniit, kartteliaat; hän on kunnia mieskokousten,

liikkuu kaupungill' ihaeltuna kuin ikivallat.

Toinen sorja on muodoltaan, ikivaltojen verta,

vaan sulouttapa varsin vaill' on haastelo kaikki.

Niinpä se sullakin muoto on kaunis, ei jumalatkaan

vois soreampaa suoda, mut ymmärrys, sepä puuttuu.

Katkera mulla nyt on sydän rinnass' ilkkusi tähden,

vuoks sopimattoman suus. Enp' outo ma lie väkiveikkaan,

vaikka sa luullet, vaan lien ensimmäisiä ollut,

kun käsivars oli vahva ja nuoruus turvana ennen.

Nyt suru, vaiva jo sorteli, sill' olen kärsinyt paljon,

päätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa.

Vaan mitä kärsinyt lienkin, käyn toki silti mä kilpaan,

koska sa loukkasit noin sekä mieltäni ärsytit äsken.”

Odysseuksen nuhdellessa nuorta haastajaa hän selittää jumalten tehneen ihmiset luonteiltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisiksi. Tässä hän puhuu kolmenlaisista ominaisuuksista. Hän opettaa samalla tarkkaamaan kukin itseään, huomaamaan nämä nykyään jo puhkikuluneet: vahvuutensa ja kehittämisalueensa. Kauniilla tavalla hän nostaa esiin puhetaidon merkityksen: ”sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet kauniit, kartteliaat”. Antiikin retoriikka ei ilmeisimmin juurikaan arvostanut suoraansanomista. Puhetaidolla oli siis suuri arvo, ja se heijasti ihmisen sisäistä ymmärrystä.

Eläimistä

Eläinten ja ihmisten välisestä kiintymyksestä

Iliaksen XXIII laulu: Kilpakisat Patrokloksen kunniaksi

Akhilleus järjestää Patroklos-vainajan kunniaksi urheilukilpailut, joiden ensimmäisenä lajina on kilpa-ajo, jota ennen Akhilleus nousee ja lausuu:

(272-)

”Atreun poika ja kaikki te muut varusääret akhaijit!

Pantu on palkinnot hepourhojen kilvata niistä.

Jos kenen toisen peijaiss' ois nämä kiistämökilvat,

parhaan palkinnon majatalteen itse ma veisin;

eip' orihitteni oivemmuus ole outoa teille;

juurt' ovat kuolematonta ne, taattoni häissä Poseidon

hälle ne lahjaks soi, taas mullepa taattoni Peleus.

Vaan nyt en käy minä, ei kaviokkaat orhini kilpaan,

niilt' ajomies meni armas näät, meni kunnia kuulu,

hän, joka niilt' useasti ol' öljyin välkkyvin harjan

uhkean voidellut, vesin kirkkain huuhtonut ensin.

Surren liikkumatonna ne seisovat, ain' alas maahan

painuu harjat, noin sydän synkkänä kumpikin seisoo.

Siis nyt kilpaan muut te, ken vain urohissa Akhaian

uskaltaa hepojensa ja vankkain vaunujen vauhtiin!”

Akhilleuksen oivat hevoset, jotka olivat vieneet hoitajaansa Patroklosta taisteluun, surivat menetettyä, kuin taistelutoverit. Näin annetaan eläimille ihmisen ominaisuuksia. Näin myös antiikin Kreikassa nähtiin ihminen ja eläin toinen toisensa kaltaisena. Yhdessä rientämässä taisteluun, hevoset vetämässä sotavaunuja; ja siksi usein kaatuen rintarinnan, tai sitten jättäen taistelutantereelle toverinsa. Tässä kerrotut hevoset olivat vielä aivan jotain erityistä, jumalten hevostarhoista. Ne olivat ominaisuuksiltaan siis ylivertaiset hevosten joukossa, mutta niillä siis oli silti tuo kuoleville ominainen kyky surra menetettyjään, päät painuksissa, harjat maassa. Englanninkielisessä versiossa, jota myös luen Mannisen käännöksen rinnalla, kuvataan hevosten itkevän. En tunne hevosia niin hyvin, että tietäisin, miltä näyttää sureva hevonen, mutta voin uskoa hevosen tuntevan myös surua ja kaipausta hoitajaansa kohtaan, kuten koirat ainakin tekevät.

Rohkeudesta

Rohkeuden motivaatiosta

Iliaksen XII laulu: Taistelu leirin muurista

Taistelua yhä jatkuu. Troialaiset ovat jo tunkeutuneet leirimuurin edessä olevan vallikaivannon partaalle, mutta siellä heidän hevosensa tekevät tenän. Pulydamaan neuvosta he jättävät valjakkonsa palvelijain huostaan ja ryntäävät jalkaisin muuria vastaan; Asios yksin koettaa valjakollaan hyökätä eräästä avonaisesta portista sisään. Mutta hyökkäyksen torjuvat lapithit Polypoites ja Leonteus, kaataen useita Asioksen urhoja. Taistelu riehuu pitkin muuria joka taholla. Aias Telamonin poika ja hänen kaimansa Okleuksen poika rohkaisevat kreikkalaisia, rientäen aina sinne, missä vaara on pahin. Lykialaisten päällikkö Sarpedon ja hänen toverinsa Glaukos panevat toimeen rajun ryntäyksen:

(308-)

...noin jumalaisen myös Sarpedonin mielen ol' into

rynnätä muuria päin, sen murtaa rintamusvarjeet;

Glaukon, Hippolokhon pojan puoleen kohta hän kääntyi:

“Glaukos, miksipä meill' yli muista on kunnia kuulu,

ain' ylin istuin, myös paras atria, kukkuramaljat

siis Lykiassa ja kuin ikivaltoja meill' osanamme?

Niinp' etumaisina nyt Lykian esitaistelijoista

meidän on seistävä, myös tulisimpaan syöstävä taistoon,

noin Lykian sopavälkyt jott' urot mainita mahtais:

'Maineetonnapa ei Lykiaa pidä valtikan alla

valtiahat nämä, pöydässään yhä uhkeat lampaat,

viinit vienoimmat, valioimmat; myös jalo heill' on

voima, he käy Lykian väen eell' etumaisina taistoon.'

Ystävä armas, oisipa vain, tämän ottelon surmat

karttaen, tarjona meill' elo kuolematon, ikinuori,

enp' eturintaan taistelemaan minä lähtisi itse,

en kera kannustais sua kamppailuun urokuuluun;

vaan lukemattomat surmathan yhä ympäri vaanii,

joit' ei väistyä voi, ei välttää ihminen kenkään;

kilpaan siis, mekö vai vihamies nyt kunnian korjaa!”

Historian ja runouden sankarit voivat olla julmia, väkivaltaisia, itsekkäitä, häikäilemättömiä, hillittömiä, ja epäoikeudenmukaisia, mutta he eivät koskaan ole pelkureita. Mutta miksi ihmeessä saattaa itsensä tällaiseen vaaraan? Aikaisemmassa kirjoituksessani (kts. Kunnia) annettiin selitykseksi: ”maineen tai kunnian tähden”. Sarpedon selittää Glaukokselle, että heillä on kotona oma kuninkaallinen asemansa, jota he nyt lunastavat. Kuinka vain, palkan vuoksi siis. Kaikkien aikojen johtajat ovat aina halunneet itseään kutsuttavan ”rohkeiksi sankareiksi”. Heillä on myös ollut suurempi maisema edessään tarkasteltavana kuin alaisillaan. He ovat kuulleet sellaisia keskusteluja, laatineet suunitelmia, joista alemmille ei mitään ole hiiskuttu. Näin heillä siis on myös ollut suurempi kannustin suurempiin tekoihin. Heillä ainakin ollut asemansa vuoksi suuremmat puolustettavat kotonaan, konnuillaan, isiensä rakentamat linnat, poikainsa perittäviksi. Oli siksi vain kaksi vaihtoehtoa: tulla sankariksi tai tulla kuolleeksi sankariksi. Mutta miksi ihmeessä? Eikö elämässä voinut olla muita näköaloja, muita unelmia? Mitä näiltä ylimyspojilta oli riistetty, kun he niin janosivat tätä kohtaloaan? Jotain Sarpedon tunsi ja tavoitteli ikävöidessään jumalten joukkoon. Tavallisten ihmisten joukkoon hän ei kuitenkaan ikävöinyt.

Profetia

Odyseian II laulu: Ithakelaisten kansankokous

Ithakan miehet ovat kokoontuneet kuulemaan Odysseuksen pojan Telemakhoksen vetoomuusta äitinsä kilpakosijoille. Hän pyyntää heitä lähtemään pois talostaan, jossa he ovat juhlineet isäntänsä kustannuksella, kuin kostona sille, että talon emäntä ei ole tehnyt valintaansa. Koolla ovat sekä kosijat että vanhempia miehiä. Heidän koolla ollessaan tapahtui seuraavaa:

(146-)

Vaan Zeus kaitsevasilmä

ilmetä kotkaa kaks laelt' antoi kallion ylhän.

Väikkyen liitelivät tovin, viepyen viimojen myötä,

leijaillen liketysten nuo, levitettynä siivet;

vaan yli kiitäissään torin suuren, miessorinaisen

kiivain kierroksin vikevästi ne siipiä löivät,

kansan paljouteen tähyellen turmiokatsein;

päätä ja kaulaa toiseltaan repi kumpikin, häipyin

pois idän ilmoihin yli kaupungin, katonharjain.

Hämmästyi väki lintuja, kun näky näyttihe moinen,

miettien mielessään, mitä turmia merkki se tiesi.

Tuosta jo haastoi noin Halitherses, sankari vanha,

Mastorin poika; hän aikuistaan oli polvea oivin

lintujenkatsoja, entehien selityksehen selvin;

näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

”Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille;

vaan kosijoillepa semminkin minä mieleni lausun:

heitä jo vyöryy päin tuho suur'; ei kauan Odysseus

poiss' ole luot' omiensa, jo varmaan lie likiteillä,

surmaa valmistain, kirokuoloa kaikkien noitten.

Silloin kohtaa kai paha muitakin meit', asujoita

siintelevän Ithaken. Siis aika on miettiä, millä

suistaa sulhojen ilkiötyöt; ja he itse jo viimein

herjetkööt, totisesti on onnekkaampi se heille.

Ennustan kokeneena ma, en kokemattoman suulla.

Kaikkipa käyneet lie, niin luulen, Odysseun vaiheet,

kuin minä silloin ennustin, kons' urhot Akhaian

lähtivät Ilioniin, kera myös monineuvo Odysseys,

ett' isot vaivat kärsiä sais, tuho kumppanit veisi,

outona vidoin saapuva ois kotihinsa, kun ehtii

kahdeskymmenes vuosi, ja nytpä se kaikki jo täyttyy.”

Tarina jatkuu niin, että yksi kosijoista antaa ymmärtää, että lintuja lentää, eivätkä kaikki ole suinkaan ennustelintuja. Eipä nämäkään linnut ole sellaisia, vanha ukko vain jotain horisee.

Tällainen on profetian kaava. Jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Jotkut kiinnittävät siihen huomiota. Joukossa on muutamia harvoja, ehkä vain yksi, jolla on erityinen suhde tällaisiin tapahtumiin. He osaavat selittää niitä, tai ainakin he itse luulevat osaavansa, sillä aina on myös ollut vääriä profeettoja. Väärät profeetat eivät ole ennustaneet oikein. Jo antiikin Kreikassa uskottiin, että jumalat lähettävät viestejä tulevista tapahtumista. Tässä Zeus lähettää varoituksen kosijoille. Viesti on sellainen, että vain hyvä profeetta saattaa sen tulkita. Tällaisella viisaalla oli aikanaan yhteisössään arvostettu asema. Oli kuitenkin myös aikoja, jolloin profeettaa ei jostain syystä kuunneltu. Ithakessa näytti kertomuksen aikoihin vallinneen tällainen tilanne. Tyypillistä ilmeisesti myös oli, että profeetta oli usein vanhempi mies, ja nuorukaiset olivat niitä, jotka eniten epäilivät. Nuorukaisilta puuttui sellainen viisas herkkyys, jota vaadittiin erottamaan oikea väärästä. Lukija saattaa ihmetellä, miten sellaisessa maailmassa, joka tarinoiden mukaan oli ikään kuin lähempänä tuonpuoleista, saattoivat ihmiset silti torjua profeetan sanat ja mielummin uskoa omiin kykyihinsä. Ikiaikaista kai kuitenkin lienee, että aina enemmän on ollut niitä, joita viettelevät maailman voimat, kuin niitä, jotka tavoittelevat jotain pysyvämpää.

Nykyään ei juuri enää uskota profeettoihin. Nuoret miehet ovat siis kai sittenkin olleet viisaampia. Profeettojen korkean aseman ovat ottaneet tiedemiehet, poliitikot, jopa filosofitkin; sellaiset jotka eivät pelkää julkisuutta, ja mielellään avaavat myös suunsa vihjaten tulevasta. Nuorukaiset eivät sittenkään usko itseensä, sillä ”kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta”.