Rakkaus: veljellisestä rakkaudesta

Iliaan XVIII laulu: Aseiden taonta

Taistelut riehuvat ankarina. Nestorin poika Antilokhos saapuu ja tuo itkien surusanoman Akhilleukselle, Petroklos on kaatunut. Surun pimeys valtaa Akhilleuksen. Meren syvyydessä asuva Akhilleuksen äiti Thetis kuulee poikansa itkun, ja muistaa tuskalla ennusteen tämän lyhyeen päättyvästä elämästä. Meren neitojen saattelemana hän nousee merestä ja menee poikansa luo. Seuraavassa katkelmassa Akhilleus vastaa äidilleen:

(78-)

Vastasi voihkaisten uros askelnopsa Akhilleus:

”Oi emo, kaiken tuon on Olympon valtias tehnyt.

Vaan mikä siit' ilo mulla, kun vaipui kumppani kallis,

Patroklos, ylin ystävä mun, yli kaikkien muitten

armas kuin elo mulle? Hän surman sai jo, ja Hektor,

tappaja, valtahisen, ikisorjan hält' asun otti,

lahjan taivahisilt', ani-loistavan, Peleun saaman,

kun häävuoteeseen piti sun kera ihmisen käydä.

Luota jos kuolematonten et siskojen luopunut oiskaan!

Kuolollista jos ois kosinutkin neitoa Peleus!

Vaan sydäntuskat on nyt tuta sun lukemattomat säätty,

turma kun poikasi vie, jot' et tervehtää tulevaksi

koskaan saa kotisuojiin. Sill' oma mieleni inhoo

ilmoja ihmisien, elon maita, jos ei tuta ensin

Hektor peistäni saa sekä hengellään heti maksa

surmaa Patroklon, sopavaskia riistämiänsä.”

Aluksi Akhilleus vastaa äidilleen Zeuksen kääntäneen kreikkalaisten sotaonnen, jotta hän saisi takaisin menettämänsä arvonannon. Mutta kunnialla ei raskaan kuoleman vieraillessa ole enää mitään merkitystä. Myöhemmin Akhilleus, tietäen itseään koskevan ennusteen, halajaa itselleen toista, maineettomampaa kohtaloa, sillä hän tietää, että mikään ei voi enää estää ennusteen toteutumista. Miksi elää, kun ystävistä paras on kuollut?

On, kuin olisi kirjoitettuna sodan käyttöohjeisiin: nuorille rohkeille miehille; todellinen ystävyys – toverillinen rakkaus – syntyy vain poikkeusoloissa, kun kuolema oikeasti kolkuttaa; ja kosto kuuluu sääntöihin. Vain sellaista, jonka hurme on ottanut, voi kaivata itkien.

Voi siis kysyä, kuvaillaanko tässä todellista rakkautta. Vastaus on kyllä, jos itsensä uhraaminen toisen puolesta on sellaista. Tai, niin kuin tässä, ystävän kuolema kostetaan, vaikka se merkitsisi omaa kuolemaa. Tällainen asetelma on kovin tuttu. Kaverukset ovat sodassa, jossa kuolema on lähempänä nuorta miestä kuin missään. Kun sekä ruumiillinen että hekinen paine on kestokyvyn rajalla, korostuvat toverien väliset suhteet kertomuksen kaltaiseksi. Kummallista on, että jo ammoisista ajoista tällainen tilanne saa sädekehän ympärilleen. Tai, eihän se niin kummallista olekaan. Tällaisia tarinoita ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tietäen, mistä narusta vetää nuorukaiset mukaan ikävään leikkiin. Siksi saatan olla sitä mieltä, että ei tällainen taida olla kuvausta todellisesta rakkaudesta. Sodassa ei tarvita laiskoja sotilaita, vaan sellaisia Akhilleksen kaltaisia, joiden vimma on sotahulluutta. Vannoessaan kostoa Akhilles tuntuu kuitenkin tietävän, että ennusteen mukaan hänellä ei tule olemaan vaikeuksia tappaa viholliskuningas Hektor. Akhilleuksen asema tilanteessa ei siis oikein ole verrattavissa tavallisen kreikkalaissotilaan asemaan silloin tai Talvisodan suomalaisnuorukaisiin. Hänen äitinsä oli jumalista alkuperää ja hän tiesi, mihin hän helposti pystyy, ja että kuolleessaan hän on kantava ikuisen sankarin mainetta. Mutta hänen rakkautensa toveriinsa Patroklokseen ei kyllä ole ylivertainen. Hän on kaupunkivaltionsa joukkojen ylipäällikkö, ja vaikka hän tietää, että jos Patroklos joutuu taistelussa Hektorin eteen, ei hänellä ole mahdollisuuksia, ja silti hän lähettää lähimmän alaisensa varmaan kuolemaan pukien hänet vielä provosoivasti omilla taisteluvarusteillaan.

Vielä muutama sana kuuluisasta ”kaveria ei jätetä” -lausahduksesta. Sehän lienee läheistä sukua tälle. En ole lukenut Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaania, mutta otan esimerkin vaikkapa Irakin sodasta, jossa amerikkalaisjoukkue partiomatkallaan joutui sala-ampujien kohteeksi. Ryhmä palestautuu suojaan tulitukselta, mutta yksi on saanut osuman ja makaa vain jaardien päässä tulilinjalla. Lyhyen neuvonpidon jälkeen ryhmän rohkein syöksyy hakemaan makaavan toverin. Jos hän pelastuu ja pelastaa toverinsa hengen, saa hän presidentiltä myöhemmin arvostetun urhoollisuusmitalin. Kysymys kuuluu tässäkin: onko tämä osoitus suuresta toverillisesta rakkaudesta? Mitali tulee kaulaan, eli kai ainakin jonkun mielestä. Mutta onko tämä kuitenkin sotapropagandistinen harhautus. Jos sankarilta itseltään kysyttäisiin, hän todennäköisesti vastaisi tehneensä vain sen, minkä kaikki muutkin siinä tilanteessa olisivat tehneet. Jos tulilinjaan makaamaan jäänyt soturi on juuri se kaveri, jonka vuoksi jaksaa olla sotilaana siellä, on auttaja todennäköisesti lähempänä jotain ylevämpää asennetta. Mutta jos tuo autettava on joukkueen vastenmielisin tyyppi...?

Uskonto: sovitusuhri

Iliaan I laulu: Foibos-jumalan sovitusuhri

(446-)

”Khryses, kansain pää minut laittoi, suur' Agamemnon,

tyttäres tuomaan, myös pyhän uhraamaan satauhrin,

danaolaisiin jotta jo leppyis korkea Foibos,

joille hän vaivaa, vaikerrust' ylen tuonut on tuimaa.”

Virkki ja tyttären vei isän kainalohon: iloll' otti

hän hänet vastaan. Mutta jo ääreen alttarin sorjan

muut pyhän uhrin toi jumalalle ja piirinä seisoi.

Niin kädet huuhtoivat, pivon ottivat ohria täyteen.

Vaan kädet nostaen palvoi noin palavasti jo Khryses.

Katkelma on kohdasta, jossa Odysseuksen johtama saattojoukko palauttaa sotasaaliina ryöstetyn Khryses-papin tyttären takaisin isälleen. Ruokauhreja jumalan lepyttimeksi. Ihminen tekee ensin sellaista, joka ei ole jumalalle otollista. Sitten jumala näyttää kovalla kädellään oman mahtinsa. Vain tyhmä ei ymmärrä katua ja hakea sovitusta. Välttämättömiä rituaaleja. Ikiaikaisia sääntöjä ihmiselle.

Kun sunnuntaina istut kirkonpenkissä kello 10, oletko sovittamassa jotakin?

Jumalat sekaantuvat ihmisten elämään: kunkin ansioiden mukaan

Iliaksen XVIII laulu:

(356-)

Virkki jo Hereä Zeus, sisar-puolisoaan, puhutellen:

”Here, valtiatar vakasilmä, jo vainkin Akhilleun

sait levon hylkäämään; sun poikias lie totisesti,

sun oman helmasi lapsia nuo hiuskaunot akhaijit!”

Here, valtiatar vakasilmäpä vastasi hälle:

”Hirveä Zeus, Kronossynty, mi nyt sana suustasi lähti?

Mieskin toiselleen toki mahtaa yhtä ja toista,

vaikka on ihminen vain, ikivaltain keinoja vailla.

Enkö mä, korkein siis jumalattarien – se on mulla

synty, se myös sun puolisonas aviollinen arvo,

sun, joka valtias suur' olet kaikkien kuolematonten -

iliolaisiin vois vihatessani viskata turmaa?”

Tässä lyhyessä katkelmassa Olympon jumalista kaksi mahtavinta keskustelevat. Toisaalla tarinassa on katkelmia, jotka viittaavat tässäkin siihen, että puolisot eivät vain keskustele, vaan provosoivat toinen toistaan. Zeusta ärsyttää, että Here on niin fanaattisesti akhaijien puolella. Hän on onnistunut juonessaan, ja uhrannut Patrokluksen, jotta akhaijien mahtavin sotaurho Akhilleus, ystävänsä menetettyään, nousisi kostamaan. Hän ei ilmeisesti tiedä syytä, eikä lukijakaan, tähän vaimonsa leppymättömään intohimoon. Troijan sota ei ole yhdentekevä jumalille. Tässä Here tunnustaa avoimesti vihaavansa iliolaisia, ja hänen mielestään saavat akhaijit voittaa sodan ja tuhota hävinneet perikatoon. Here siis ei erityisesti kai pidä sen enempää akhaijeista, vaan päällimmäinen tunne on viha iliolaisia kohtaan.

Antiikin kreikkalaiset jumalat eivät olleet ihmisen yläpuolella tunteidensa ylivertaisessa hallinnassa, ja vaikka he näkivät ihmiselämän yli jumalallisella tavalla, ei heissä ollut kaikkitietävää viisautta nähdä heikkoa ihmistä kohtalon sylin puristuksessa.

Näin selittivät antiikin kreikkalaiset ihmisosaa kärsimyksen maailmassa. Ihmisen lohtuna oli, että jumalten joukossa oli erilaisia mielipiteitä, ja hänellä saattoi olla puolustajakin estämässä toisten jumalien vihaa. Jumalat eivät toisaalta juuri olleet kiinnostuneita tavallisten ihmisten kohtaloista. Heitä kiinnostivat suuremmat asiat ja kokonaisuudet, sellaiset kuin kansat, heimot, kuninkaat.

Perheensisäisestä ystävyydestä

Odysseian II laulu: Ithakelaisten kansankokous

Kansankokouksessa puhuttua:

(85-)

”Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, mitä haastoit?

Meitäkö solvaiset? Koet mustata kunniatamme?

Syytä akhaijein sulhoiss' ei, kosijoiss' ole lainkaan,

syy oman äitisi on, ylen viekkaat jolla on juonet.

Kolmas on vuosi jo siitä ja neljäskin pian mennyt,

kun hän akhaijein mieliä vain, sydäntoivoja pettää.

Kaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa,

laittaa viestejä, vaan sydämessäpä toiset on aikeet.

Tällaisenkin vielä hän keksinyt juonen on viekkaan.

Näät naiskammiohon kutehelle hän laitteli kankaan

hienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausui:

'Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet,

älkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis

kangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit.

Käärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä,

ennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle,

ettei naiset akhaijein vain mua moittisi – maanneen

vainajan verhoja vaill', eläessään vaikk' oli vauras.'

Noin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi.

Päivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri,

öin tulisoihtujen leimunnas' yhä purki sen jälleen.

Kolmepa vuott' oveluudellaan hän akhaijeja petti,

mutta kun kerkesi vuosi jo neljäs, tuomana Horain,

naisist' ilmi sen toi joku juonen tunteva, joutui

kuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetyksi,

tehdä sen valmiiks sai, ei tahtonut, vaan oli pakko.

Tää ota vastaus nyt kosijoilta sa, että jo itse

tietäisit sekä oivaltais sen kaikki akhaijit:

äitisi laita jo luotasi pois, avioitua käske

sen kera, kellekä suo hänet taatto, ket' itsekin mielii.

Vaan yhä viivyttäin jos akhaijein poikia kiusaa,

miettien mielessään, ett' antoi hälle Athene

ymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot,

myös oveluuden, vertana ett' ei mainita kestä

kenkään muinaiskautten akhaijatar suortuvakauno,

Tyro, Alkmene tahi seppelsorja Mykene,

juonia Penelopeian joist' ei keksinyt kenkään,

ei hyvin harkinnut sitä hankettaan ole silloin.

Näät niin kauan syömme sun aartehias, tavaroitas,

kuin on hällä se mieli, min antanehet ovat rintaan

taivahiset tähän asti. Se kai ison tuottavi maineen

hälle, mut sulle se vain tavaroittesi varma on hukka.

Emme nyt ennen käy kotitoimiin emmekä muuhun,

kuin hän on miehekseen meist' ottanut sen, ketä mielii.”

Toimeva Telemakhos näin tuohon vastasi jälleen:

”Mahdoton, Antinoos, mun on pois oma kantaja häätää,

kasvuni kaitsijatar. Isä viipyy kaukana – kuollut

vai elon maillako lie? Ylen työläs on mun sakot suuret

Ikariolle, jos itse ma pois emon laitan.

Kostais mulle sen taatto, ja kostopa myös jumaloilta

koituis, vainoamaan emo kolkot Erinnyit kutsuis

lähteissään kotoansa, ja ihmisien ison moitteen

saisin: siksi en milloinkaan sitä käskyä lausu.

Mutta jos on meno tää teist' itsestännekin inhaa,

menkää meiltä jo etsimähän pitopaikkoja muita,

tuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää!

Vaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi,

yhdelt' ilmaisiks elot ahmia, kaikk' osat, onnet,

syökää vain! Mutt' auttamahan jumaloita ma huudan

ain'-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran,

teidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla.”

Telemakhos on astunut aikuisuuteen ja on kutsunut kansankokoukseen Ithaken miehet. Hänellä on ongelma äitinsä kosijoissa, ja hän haluaa tämän kaikkien tiedoksi. Kosijat ovat jääneet kylään. Katkelman aluksi Antinoos puolustautuu kosijoiden suulla. Hän antaa ymmärtää, että syyllinen tähän tilanteeseen on Telemakhoksen äiti, Penelope, joka itsekeskeisesti haluaa voittaa aikaa samalla halventaen kosijoita valehtelemalla heille. Tarina ei kerro koko totuutta, mutta Penelope on hyvä ja kosijat tässä roistoja. Rivien välistä annetaan ymmärtää, että Penelope on edelleen niin rakastunut puolisoonsa, että monien vuosien jälkeenkin hän edelleen odottaa tätä palaavaksi sodasta. Ilmeisesti siis Antinoon väite, että Penelope pelaa kaksinaista peliä kosijoiden kanssa ei ole totta. Totuus on pikemmin, että pahat miehet ovat ajaneet heikon naisen nurkkaan. Mutta, onko totuus tämä, sitä ei tiedetä. Antinoos väittää, että kosijat ovat turhautuneita ja siksi painostavat tilanteessa omalla tavallaan, jatkamalla tarjottuja pitoja. Jokuhan on aluksi pidot järjestänyt, ja kutsunut sopivia miehiä paikalle, antaen ymmärtää, että talossa olisi hyvä leski vapaana.

Antinoos ehdottaa ratkaisua, joka sen ajan maailmassa ilmeisesti oli tapana: ryhtyköön Penelopen isä uudelleen aviovälittäjäksi. Telemakhokselle ehdotus ei käy mitenkään. Hänestä se olisi loukkaus äitiään kohtaan ja hänen pitäisi maksaa suuri korvaus, jos hän lähettää äitinsä takaisin isälleen. Sen lisäksi hän pelkää isänsä ja jumalien kostoa. Asia on kategorisesti niin, että kosijoiden on lähdettävä talosta joko hyvällä tai pahalla.

Nuorella miehellä ei näytä olevan ketään, jonka puoleen tässä kääntyisi. Äidilleen hän ei voi mitään puhua. Äidin isä ei voi myöskään tulla kysymykseen, vaikka kertomuksessa viitataan, että kuolleen miehen lesken isä huolehtii tuon ajan tavan mukaan edelleen tyttärensä uudelleennaittamisesta. Telemakhoksen äitisuhde on erityisen kummallinen. Pikemminkin se sovittuu kaikkien aikojen miehen ja naisen roolimaailmaan, jossa äidistä tehdään jotakin pyhää ja jalustalle nostettua, mutta samalla kykenemätön osallistumaan perheensisäiseen päätöksentekoon. Asiat hoidetaan vain miesten kesken. Valmiit päätökset tuodaan naisten tietoon. Sanokaa, jos olen väärässä, mutta tässä kyllä on myös viitteitä siitä, että Penelope, joka kertomuksen mukaan on älykäs nainen, ei paljoakaan uhraa ajatuksia oman poikansa tilanteelle. Ehkä tässä kuvataan tilannetta, jossa perheen naiset eivät koskaan tiedä, eivätkä ole kiinnostuneita talousasioista. Sellainenhan olisi liian arkipäivästä.

Telemakhos joutuu kuuntelemaan syytöksiä äitinsä petollisuudesta. Niihin hän ei vastaa mitään, koska perhe näyttää ulospäin vain yhdet kasvot? Tietenkin, kaiken koetun jälkeen tilanne varmaan on sellainen, että Telemakhos ei voisi nähdä kosijoista ketään äitinsä uutena aviomiehenä. Sellainen kosija ei markkinoi itseään kovin hyvin, joka osallistuu juhliin morsiamen kodin perikatoon saattamiseksi.

Telemakhos näytetään kertomuksessa hyvänä poikana, joka tekee kaikkensa suojellakseen äitiään. Tästähän on on ollut kyse ikiajat, juutalaisilla: ”kunnioita isääsi ja äitiäsi”, joten edelleen tiedetään, että vanhempia varjellaan lapsia koskettavalta pahalta tiedolta, kuten avioeroilta, rahavaikeuksilta, perheväkivallalta. Mutta onkos tällainen asetelma otsikonmukaista ystävyyttä? Juu, kyllä kai, jos mittarina käytetään, että ystävät pyrkivät aina näkemään toisensa paremmassa valossa. Ystävyyteen kuitenkin mielestäni kuuluisi pystyä puhumaan sellaisista vaikeista asioista, jotka koskettavat molempia. Tarkoitus on pitää yhtä myös vastamäessä. Siksi on kovin kummallista joutua seuraamaan nuoren Telemakhoksen yksinäistä kamppailua perheensä kunniasta ja ainakin omaisuudesta.

Kunnia

Alustus aiheeseen Homeroksen ”Iliaksen” pohjalta (suomennos Otto Mannisen, 1919).

Kun viittasin aiemmin antiikin Kreikan kirjallisuuteen, on tietenkin tutustuttava aiheeseen vanhimmasta päästä. Jos et ole tiennyt, niin kerrottakoon että Iliasta pidetään yhtenä kaikkein vanhimpana kreikkalaisena runoelmana, jonka kerrotaan koonneen Homeros 800-luvulla eKr. Se kertoo Troijan sodan viimevaiheista kreikkalaisten piirittäessä Troijan kaupunkia. Taistelussa on vaiheensa, jolloin kummallakin osapuolella on mahdollisuus voittaa. Katkelmassa troijalaiset ovat voitolla:

Iliaksen XII laulu: “Taistelu leirin muurista.”

Taistelua yhä jatkuu. Troijalaiset ovat jo tunkeutuneet leirimuurin edessä olevan vallikaivannon partaalle, mutta siellä heidän hevosensa tekevät tenän. Pulydamaan neuvosta he jättävät valjakkonsa palvelijain huostaan ja ryntäävät jalkaisin muuria vastaan. Taistelu riehuu pitkin muuria joka taholla. Lykialaisten päällikkö Sarpedon (jonka Zeukselle synnytti Bellerofonteen tytär Laodameia; etevimpiä sankareita Troijan puolella) ja hänen toverinsa Glaukos (lykialaisten toinen päällikkö) panevat toimeen rajun ryntäyksen:

(290-)

Eip' ois iliolaiset viel', ei lostava Hektor

muurin porttia, ei väkisalpaa särkeä voineet,

päin jos akhaijeja poikans' ei , Sarpedonin, käydä

käskenyt kaitsija Zeus nyt ois kuin leijona karjaan.

Kilven varjeekseen heti nosti hän ympyriäisen,

sorjan, vaskevan, - sen vasaroinut seppo ol' oiva,

myös monet naulannut häränvuotaiset sisäkerrat

nastoin kultaisin ylt'ympäri vaskea kiinni;

kilpi se varjeenaan, kädess' uhkaten peitsiä kaksi,

riensi hän päin kuin vuoriltaan jalopeura, mi riistaa

kauan on kaivannut; sitä kannustaa sydän uljas

kimppuun lampahien lujasalvoiseen pihatarhaan;

vaikkapa paimenet peitsekkäät kera koirien kohtais

vartiamiehinä siellä se laumaa varjelemassa,

ei yrityksett' erjetä pois pihan mailta se mieli,

sinne jo viskautuu sekä saaliin vie tahi itse

suistuu keihääseen, etumaisten nopsahan heittoon:

noin jumalaisen myös Sarpedonin mielen ol' into

rynnätä muuria päin, sen murtaa rintamusvarjeet;

Glaukon, Hippolokhon pojan puoleen kohta hän kääntyi:

“Glaukos, miksipä meill' yli muista on kunnia kuulu,

ain' ylin istuin, myös paras atria, kukkuramaljat

siis Lykiassa ja kuin ikivaltoja meill' osanamme?

Niinp' etumaisina nyt Lykian esitaistelijoista

meidän on seistävä, myös tulisimpaan syöstävä taistoon,

noin Lykian sopavälkyt jott' urot mainita mahtais:

'Maineetonnapa ei Lykiaa pidä valtikan alla

valtiahat nämä, pöydässään yhä uhkeat lampaat,

viinit vienoimmat, valioimmat; myös jalo heill' on

voima, he käy Lykian väen eell' etumaisina taistoon.'

Ystävä armas, oisipa vain, tämän ottelon surmat

karttaen, tarjona meill' elo kuolematon, ikinuori,

enp' eturintaan taistelemaan minä lähtisi itse,

en kera kannustais sua kamppailuun urokuuluun;

vaan lukemattomat surmathan yhä ympäri vaanii,

joit' ei väistyä voi, ei välttää ihminen kenkään;

kilpaan siis, mekö vai vihamies nyt kunnian korjaa!”

Leijonanraivoinen Sarpedon tässä asettelee itseään ja kaltaisiaan yhteisöönsä. Ollen jalosukuinen hän tietää olevansa alempiensa tarkkailtavana ylen aikaa, ja lunastaakseen etuoikeutetun asemansa hänen on oltava esimerkkinä rauhassa ja sodassa. Hänen on oltava muita rohkeampi, jotta kunnia tulisi hänen osaksensa, elävänä tai kuolleena. Jos hän on pelkuri tai varreltaan sotakunnoton, ei hänelle kuuluisi oikeuksiaan. Sarpedonin osaa kuvataan tässä ahtaaksi, pakonsanelemaksi. Sarpedon haikailee oikeaa jumaluutta, jossa etuoikeutetun aseman lisäksi ei tarvitse pelätä kuolemaa, eikä lunastella asemaansa hurmeisilla tantereilla.

Tekstikatkelmassa viitataan yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen (kai siis ikiaikaiseen). Ilmeisesti oli myös kunniattomia jalosyntyjä, ehkäpä juuri siksi, että syntymässä sellainen otettiin vastaan, mukaan annettiin sotilaan varsi; mutta eihän se aina niin kivaa ollut.

Tässä on Iliaksen sanoma lukijoille. Se on tarina sankaruudesta ja sotakunniasta. Joillekin ihmispoloille ei ole suurempaa, kuin tämä rohkea taistelu, sotahulluus.

Iliassa minua totisesti viehättää, että tarinaa kerrotaan sekä kreikkalaisten että, kuten tässä, troijalaisten näkökulmasta. Sota on sotaa molemmille. En voinut olla laittamatta vähän pidempää katkelmaa. Pitihän sinun, hyvä lukijani, saada tietää, miten Sarpedon tässä hyökkää (kuin leijona) ja mitä hänellä on päällään (hieno kilpi).

Ensimmäinen

Olen vuosia unelmoinut ystävien kohtauspaikasta. Sellaisesta, jossa muutama ihminen istuu pienen pöydän ympärillä, siemailee höyryävää teetä ja keskustelee. Kaikki ovat innostuneita aiheesta, joka tietenkin aina rönsyilee omaan suuntaansa. Jokainen voi osallistua, koska kaikki ovat yhtä viisaita tai tyhmiä. Olkoon tämä sellainen kohtauspaikka.

Mistä aiheet tällaiseen keskusteluun? Tietenkin, mistä tahansa. Rakkaus, elämä, kuolema - aiheita on tietenkin hyvin paljon. Törmäsin täällä netissä 1950-luvulla julkaistuun jättiläistyöhön: “Great Books of the Western World”. Siinä noin 50 osaan oli valittu niin sanottuja länsimaisen kirjallisuuden klassikoita antiikin Kreikasta alkaen. Merkittävämmäksi tämän kirjasarjan kuitenkin teki, että yli 100 lukijaa kahlasi teokset läpi ja etsi tekstiviitteitä ennalta valittuihin 102 ideaan ja kokosi näin 2 lisäosaa näistä viitteistä. Näin teoksia saattoi lukea uudella tavalla, aiheittain. Minulla on ollut onni saada nämä viiteosat käsiini, ja aion käyttää niitä apunani kirjoittaessani alustuksia.

Ylevyyttä näille keskusteluille haluan tuoda alustuskatkelmilla vanhasta kirjallisuudesta. Älä hyvä keskustelukumppani kuitenkaan pelästy: tarkoitus on vain toimia herättäjänä, ehkä jopa innoittamassa lukemaan klassikoita. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti mikään lukupiiri tai kirjallisuuspiiri, eli kommentoida saa, vaikka ajattelisit, että “oletpas poika valinnut tekstiviitteesi ihan tylsimmästä päästä”.

Ensin hieman yleistä asiaa.

Tarkoituksenani on rakentaa tästä blogista keskustelukanava kaltaisilleni “hitaille pohdiskelijoille”. En siis mitenkään pyri siihen, että täällä joka päivä vaihtuisivat aiheet. En kuitenkaan halua rajata koskaan keskustelua luonnolliselta rönsyilyltä, eli Sinun, hyvä lukijani ei tarvitse liikaa pelätä oppimestarin sensuuria: sana on vapaa alustuksen jälkeen.

Valitsemani aiheet eivät ehkä ole ihan muodikkaimpia, mutta toivottavasti aiheita, jotka puhuttavat meitä ihmisiä. Olen kovasti nyt viehättynyt tutustumaani Antiikin kirjallisuuteen, ja poskeni hehkuvat innosta päästä käyttämään aiheideni lähteenä ja alustuksena näitä vanhoja tekstejä. Tässä on nyt kyllä myös tunnustettava, että käsittelyni pohjalla ei ole mitenkään suuri vanhan Kreikan kirjallisuuden tuntemus, vaan onnekkaasti löysin tuon edellä mainitsemani Encyclopaedia Britannican kustantaman kirjasarjan.

Turha kai sanoa, että Sinä, joka olet pitempään harrastanut kreikkalaisia klassikkoja, olet kovin tervetullut osallistumaan keskusteluun. Toisaalta taas haluan kannustaa Sinua, joka olet vieroksunut klassista kirjallisuutta, näytelmiä ja niin edelleen liian raskaana ja vaikeatajuisena, etsimään ja löytämään tuon kiehtovan vanhan maailman. Onhan selvää, että sellainen, joka on säilynyt niinkin pitkään meidän kulttuuriperintönämme, ei voi olla vain vanhoja kuriositeetteja. Näillä teksteillä voi oikeasti ja aidosti olla paljon sanottavaa meille “modernismin orpolapsille”.