Monesta

Iliaksen I laulu:

(1-)

Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun

turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin,

monta mi Hadeen luo väkivoipaa sielua syöksi

sankarien, heist' itsestään teki koirien riistan,

lintujen eineen – Zeun sepä täyttihe neuvo ja päätös,

kerta kun ensistään sopurikkoon Atreun poika,

miesten valtias, riitautui sekä aimo Akhilleus.

Tarinan alussa kerrotaan kunniariidasta kahden suuren sotapäällikön välillä, ja siitä kuinka kohtalokkaat seuraukset sillä oli. Moni sai kutsun Hadeen valtakuntaan, moni vähäisempi soturi. Ilmeisesti kuitenkin yksi tärkeimmistä syistä eepoksen synnylle oli, että tällä riidalla oli niin suuret vaikutukset Troiansodan yhdeksäntenä vuotena. Samalla tarina tuo eteemme sen, että toisilla on suurempi valta, mutta se ei tarkoita samaa kuin nähdä paremmin asioiden yli laajemmin. Heillä on vain valtaa, jota haluavat myös näyttää. Voisiko muuten olla? Monet ovat tässä tavallisia sotilaita, joille on opetettu perustaidot, mutta heillä ei useinkaan ole käskettävänä ketään toista, eli ovat tulosvastuussa vain itselleen. He ovat sotilashierarkian alatasolla; tykinruokaa, kuten myöhemmin heitä kutsuttiin. Akhilleus ja hänen riitakumppaninsa, Atreun poika, Agamemnon ovat sotilashierarkian korkeimmalla tasolla. Jokainen heidän päätöksensä vaikutta myös muihin, ehkä koko sotajoukkoon tai sodan lopputulokseen. Heille nämä monet ovat väistämättä kasvotonta massaa, joille annetaan määräyksiä, ja valvotaan niiden toteutumista. Heille nämä monet ja näiden monet kohtalot eivät vie heidän yöuniaan; jos veisivät, he olisivat varmaankin väärässä paikassa, väärässä tehtävässä.

Iliaksen alun katkelmassa annetaan viitteitä siitä, että näistä monista, Hadeen luo syöstävistä tehtiin tykinruokaa väärästä syystä. Henkilökohtaiset tunteet, joiden ei tulisi vaikuttaa päätöksiin sotahierarkian huipulla, pääsivät kohtalonosaan. Vääryys näitä monia kohtaan tapahtui. Vaikka näillä monilla ei olisi ollutkaan oikeutta vaatia persoonallista kohtelua, olisivat he kuitenkin ansainneet..., niin mitä he olisivat ansainneet? Ammattitaitoista johtajuutta, vai hieman empatiankykyä? Ammattitaitoinen johtajuus olisi kai ollut sellaista, että päätökset tehdään vain järjellä, ja niihin ei koskaan saisi sekoittua tunteita, ainakaan niihin ei saisi sekoittua vääriä tunteita. Entä empatiankyky? Ollakseen suuri sotapäällikkö, eikö empatiantunne ole lähinnä esimerkki vääristä tunteista? Näiden monien osa on ottaa vastaan ylhäältä tuleva kohtalonsa. Onko se julma osa? Vapaus on kapeaa. Se on yhteistä taistelutoveruutta, ja oikeutta kaatua toverin viereltä. Heidän osansa on olla monilukuisina toteuttamassa hyviä tai huonoja taistelustrategioita, voittamassa tai häviämässä taisteluita. Heidän voimansa on heidän monilukuisuudessaan, jossa yksi tai kaksi ei merkitse mitään. Heistä ei kirjoitettu klassisia eepoksia, joissa vilahtaisivat omilla nimillään. Heidän osansa oli varjossa kulkea tiensä, monien muiden varjossa. Mutta, jos kuoleman valtakunta heidät äkkiä ottikin vastaan, oli monien sotajoukko tuskin vähentynyt.

Taiteesta

Sodan taiteesta

Iliaksen XVIII laulu: Aseiden taonta

Akhilleus näkee laivoilta, miten kreikkalaiset hämmennyksissä perääntyvät, ja aavistaa pahaa. Antilokhos tuo itkien surusanoman. Epätoivon valtaamana Akhilleus heittäytyy maahan ja repii tukkaansa, ja kaikki palvelijattaret puhkeavat valitushuutoihin. Ne kuulee Thetis meren syvänteissä. Tietäen niiden merkityksen hänkin puhkeaa itkuun. Hän nousee merestä ja menee poikansa luo. Tämä ilmoittaa, ettei voi elää, jollei saa kostaa Hektorille ystävänsä surmaa. Thetis vakuuttaa itkien, että Akhilleuksen on määrä kuolla kohta Hektorin jälkeen, mutta Akhilleus ei siitä välitä. Koska Hektorilla on hänen aseensa, tarjoutuu äiti hankkimaan Hefaistokelta, seppojumalalta uudet. Thetis menee Olympokselle Hefaistoksen luo ja pyytää tätä takomaan Akhilleukselle uudet aseet. Hefaistos ryhtyy heti toimeen ja laittaa mitä loistavimmat aseet, koristaen varsinkin kilpeä ihanilla, taiteikkailla kuvilla.

(509-)

Kaks aseloistoisaa sotalaumaa saartanut toisen

taas oli kaupungin sekä uhkaa kaks asetellut:

sen soraks sortaa tai veron ottaa, vaatien puolet

kaikest' armaan kaupungin varavauraudesta.

Suostunut ei, vaan väijyksiin väki hankkihe joutuin.

Vaimot muuria varjelemaan sekä kasvavat lapset

nousi ja vanhukset iän painamat. Vaan sotikansa

portist' ulkosi pois; sitä johti Athene ja Ares,

kultaa kumpikin, kultaisin pukinein, asevarjein,

kauniit, valtahiset, kuten ainakin on ikivallat,

kauas loistaen, vaan matalampia maiset ol' urhot.

Tuonnepa tultua nyt pahimpaan väijymäkätköön,

virran viereen, kuss' oli karjan juottamapaikka,

maahan painautui väki yllään välkkyvät vasket.

Vaanijamiest' oli kaks etähämpänä vartoamassa

laumoja lampahien sekä kaarevasarvien härkäin.

Nuopa jo ilmaantui, tuli tuomina kaitsijan kahden;

vaaraa arvaamatta he asteli huiluja soittain.

Kohta kun huomasi nuo, väki väijyvä karkasi kimppuun,

laumat kaunoiset, härät, lampaat valkeavillat,

valtasi saaliikseen sekä kaitsevat paimenet kaatoi.

Mutta kun leirissään, kokouksess' istuen, kuuli

saartajat karjain luot' ison melskeen, vauhtia vinhaa

kiitävin vaunuin sinne he riensivät ryöstäjän jälkeen.

Joukot järjestyin joen partaall' iskivät yhteen,

viuhui vastakkain väkipeitset välkkyväkärjet.

Siin' oli Riita ja Riehu ja hirveä Turma ja Surma,

kietoi kons' elävält' uron vammatun taikk' ehon aivan,

kons' elotonta jo vei, jalast' ottaen, pois läpi melskeen;

liehui harteillaan punahurmein hohtava vaippa.

Kuin elo niiss' ois ollut, niin kävi tuoksina taiston,

toinen toiseltaan koki raivoin kaattua raastaa.

Tällaisen korkokuvan Hefaistos jumalseppo takoi ja meislasi Akhilleuksen sotavarusteisiin. Ja parhaat aiheet löytyivät siitä kuvastosta, joka ihmissukua lähimmin koskettaa. Taistelukilpeen ei piirretty kukkia. Sodan kauheus ja kauneus olivat sen sijaan oikein sopivia aiheita, ikuisia. Erikoistilaus toimitettiin erikoisnopeasti, kun tarvitsija oli sotilaista kaikkein suurin, ja kun varusteet sitten piankin kävivät ennustuksen mukaan tarpeettomiksi. Hefaistos ei näyttänyt suhtautuvan tilaukseen mitenkään jumalallisella välinpitämättömyydellä. Hän tuntui tietävän sodankäyntiin liittyvät sodan kuvat. Taiteilija oli seurannut tarkasti sivusta tapahtumia, ja siirsi ne tulkintana työhönsä. Niin teki Hefaistos, ja hänen jälkeensä lukemattomat. Käyttöesine koristettiin taideteokseksi, joka sai siten ainutlaatuisen viimeistelyn. Kuvaan oli myös sisällytetty kaavio sotasuunnitelmasta. Olikohan tämä alkuna sotataiteen laajenemiselle sotataidoksi eli sodankäynnin taidoksi?

Tuskasta

Rakkaus ja tuska

Iliaksen XXII laulu: Hektorin surma

Kun Akhileukselle selviää, että Apollon on hänet pettänyt, rientää hän takaisin kaupunkia kohti. Tämän nähdessään Priamos ja Hekabe rukoilemalla rukoilevat portin edustalla seisovaa poikaansa Hektoria vetäytymään muurien turviin.

(21-)

Virkki ja muureja kohti jo kääntyi kiivahin kiukuin,

kiitäen, kuin hepo vaunuineen yli kiistämökentän,

juoksija palkinnon, karahuttaa vauhtia vinhaa:

noinpa nyt vinhaan vilkkui myös jalat, polvet Akhilleun.

Vanhus tuon, Priamos, koht' ensimmäisenä keksi,

kuink' yli kentän kiiti hän välkkyen niinkuni tähti,

syksyin syttyvä tuo, joka yön pimeäss' yli muitten

loistaa tähtösien luvutonten säihkyvin tuikkein,

kielell' ihmisien nimiänsä Orionin koira;

kirkkain tähti se on, toki turmion enne, se tuottaa

koitojen kuolollisten näät kivuks ilkeät kuumeet:

sankarin vainoavan noin ryntäät vaskea välkkyi.

Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään,

ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui

armast' aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi

Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.

Kurkottain käsiänsä nyt pyysi ja vaiteli vanhus:

”Hektor, äl' yksin käy, rakas poikani, erjeten muista

vastaan miestä sa tuot', ett' ei käsi Peleun poian

sulle jo surmaa tois, väkevämpi hän on näet paljon,

kauhea tuo! Kunp' ois yht' armas taivahisille

hän kuin mulle, hän koht' ois koiria, korppeja silloin

ruokkiva ruumiillaan, mure raskas haihtuva multa!

Monta on multa jo riistänyt pois hän kuulua poikaa

surmaan suistaen tai meren saariin kaupaten kauas.

Kahtapa nytkin, kaupunkiin väen tultua turvaan,

kaipaan, poissa nyt on Polydoros, on sorja Lykaon,

saamani ruhtinatar-aviostani Laothoesta.

Vankina jos ovat viel' elon ilmoill', irti ma heidät

lunnahin ostan; on kultaa mull', on vaskea kyllin,

Altes kuulupa myös kosolt' antoi tyttären myötä.

Mutta jos kuolleet lie he ja Hadeen maille jo menneet,

murhe se meidän on vanhempain, isän itku ja äidin;

kaipio kansan on muun lyhyempi, jos et sinä itse

alla Akhilleun kätten vain nyt henkeäs heitä.

Muurien taa tule, poikani, siis, jott' ois tuki, turva

miehill' Ilionin sekä naisill', eikä Akhilleus

sais ikimainett', etk' elon ilmoja itse sa jättäis!

Säälisit ees mua koitoa, viel' eläessäni jolta

päättävä vanhuuden periportaall' on polopäivät

ylhä jo Zeus kamalasti, kun kauhut kaikk' olen nähnyt:

poikien kaatuvan, tyttäret pois tylyn ryöstäjän vievän,

kammiot kaunoiset hävitettävän, kourin akhaijein

koppovan saaliikseen miniöitäni, lapsoset pienet

maahan murskaavan, kun hirveä ottelo riehuu!

Viimein itseni, kons' elon on jäsenistäni vienyt

pistollaan tai heitollaan joku viiltävin vaskin,

koirat leiskuen raatelevat liki porttia linnan,

pöydäss' itse ma joit' olen ruokkinut, usteni vahdit;

hurjina, hullauneina ne, kons' ovat vertani juoneet,

kierivät portahikolla! On kaunis kaatua nuoren

taistoon, ruumiissaan verivammat viiltävän vasken,

surman sulhonakin hän vielä on katsoa sorja;

mutta kun murhatun vanhuksen saa raiskata koirat,

hältä kun raadellaan häpy, hapset, harmaja parta,

kuunaan kurjemp' ei näky kohtaa ihmisen silmää!”

Suuri on vaiva sillä, joka rakkaan poikansa näkee kuoloon suistuvan taistelukentältä. Sodan suurinta kärsimystä, äärimmäistä, ylivoimaista. Ja koska se niin on äärimmäinen ponnistus ihmiselle, onko se samalla mahdottomin estää tapahtuvaksi? Locke: ”Kuten muitakin yksinkertaisia asioita, tuskaa ei voi kuvailla, eikä sen merkitystä määrittää; sen tuntemisen oppii vain kokemalla sen.” Siinäkö on sodan houkutus? Vain niinkö sodan tuska opitaan: kokemalla? Painavin perustelu lähteä sotaan lienee pelko, mitä vihollinen tekee rakkailleni, tai kosto sille mitä on jo tehnyt.

Poika on menossa kuolemaan, hän jonka piti rauhassa haudata isänsä. Sota on kääntänyt järjestyksen. Nuoruus menee pois ennen vanhuutta. Sota pirstoo perheen. Menneiden lähimpien tilalle työntyy kaikennielevä kipu. Vanhus elää rakkaassa pojassaan uutta nuoruuttaan, äkisti kuolemaan hiipuvaa. Oma kuolo näin kahdesti tulee liki. Hirmuinen, tuntematon kuolo.

”Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään”, ylivoimaiseksi oli käymässä aika.

Kohtalosta

Sallimus

Iliaksen XVI laulu: Patrokleia

Patroklos tulee itkien Akhilleuksen luo ja moittii hänen kivenkovaa sydäntään: jollei tämä itse katso voivansa astua kansalaistensa avuksi, niin sallikoon ainakin Patrokloksen viedä myrmidonit taisteluun. Akhilleus suostuu tähän: Patroklos saa myrmidoneineen karkottaa troijalaiset laivoilta, mutta palatkoon sen tehtyään älköönkä taisteluinnossaan rynnätkö kaupunkiin asti. - Sillä välin Aiaskin on taistelusta uupunut; Hektor iskee miekallaan hänen peitsensä poikki; hän väistyy, ja troijalaiset heittävät tulta Protesilaoksen laivaan. Tämän nähdessään Akhilleus itse jouduttaa Patroklosta ja kiihottaa myrmidoneja taisteluun. Pukeuduttuaan Akhilleuksen tamineihin ja noustuaan hänen sotarattailleen Patroklos vie taistelunhimoiset myrmidonit troijalaisia vastaan. Nämä kauhistuvat ja heidän rivinsä järkkyvät. Patroklos sammuttaa palavan laivan ja hyökkää vihollisten kimppuun; nämä peräytyvät taistellen leiristä, Patroklos ahdistaa heitä vimmatusti, kiertäen heidät ja siten katkaisten heiltä pakotien sekä kaataen heitä joukoittain. Lykialaisten päälliköstä Sarpedonista, Zeuksen pojasta, hän saa uljaan vastustajan. He hyökkäävät toistensa kimppuun. Zeuksen tekisi mieli pelastaa poikansa, mutta Heren kehotuksesta hän myöntyy antamaan kohtalon määräyksen mennä täytäntöön. Sarpedon kaatuu, ja hänen ruumiistaan taistellaan raivoisasti. Vihdoin Patroklos saa haltuunsa kaatuneen asevarjeet, mutta Zeuksen käskystä Apollon korjaa ruumiin ja panee Unen ja Kuoleman viemään sen kotimaahan haudattavaksi. Voitoninnossaan Patroklos työntää troijalaiset kaupunkiin asti, nousisipa sen muureillekin, jollei Apollon häntä ankarin sanoin häätäisi. Kaupungin portille saapunut Hektor on ensin kahden vaiheilla, kääntyäkö jälleen vihollisia vastaan vaiko viedä väkensä muurien turviin. Apollonin rohkaisemana hän kuitenkin hyökkää taisteluun. Patroklos surmaa hänen ajajansa Kebrioneen, ja voittoisat kreikkalaiset saavat ruumiin haltuunsa. Kolme kertaa Patroklos ryntää vihollisten kimppuun ja kaataa kulloinkin yhdeksän urhoa. Silloinpa Apollon kavalalla lyönnillä saa hänet tyrmistymään, riistää häneltä kypärän ja irroittaa sotisovan; Euforbos iskee häneen haavan, ja Hektor antaa hänelle kuoloniskun. Kuollessaan Patroklos ennustaa, että Hektor pian saa surmansa Akhilleuksen kädestä.

(843-)

”Vastasit, Patroklos, hepourho, sa vaipuvin voimin:

”Riemua, Hektor, nyt hyvin kersku, kun Zeus Kronossynty

voittaa soi ja Apollo jo sun, minut helppopa heidän

maahan ol' iskeä, itse kun mult' asun riistivät ensin.

Vaikk' ois kymmenkuntaa kaks sun laistasi tullut,

peitseni voimapa koht' ois heidät kaatanut kaikki.

Vaan minut Leton poika ja kohtalo surmasi julma,

miehist' Euforbos; sinä, kolmas, mult' asun ryöstät.

Seikan vain sanon vielä mä sulle ja paina se mielees:

Erkanen koht' elon mailta sa itsekin, sillä on läsnä

kohtalo torjumaton jo ja kuoleman ankara arpa:

maahan Akhilleus lyö sinut, Aiakon aaluva kuulu.”

Noin hänen virkkaissaan tuli loppu ja kuolema tumma.

Hadeen kartanohon jäsenistä jo karkkosi sielu

surren sankaritöilt' elon nuoren erkanemistaan.

Kaatunehellepa vielä nyt virkkoi loistava Hektor:

”Mulle sa, Patroklos, miks ennustat pikasurmaa?

Kenpä sen arvaa, vaikka mun peitseni alle Akhilleus

ennen sortuva ois, emon saama, Thetiin hiussorjan?”

Kohtalon käsi tekee lopun Patrokloksen sotaraivosta. Vasta kuolemanhetkellä hän ymmärtää, kuka on häntä suurempi. Viimeisellä hetkellä ihminen kohtaa voittajansa. Vain pienen hetken saa Patroklos kokea jumaltenkaltaisuutta, mutta ero on sillä, onko syntynyt ihmiseksi vai nauttiiko jumalten osasta. Jumalilla on oikeutenaan määrätä kohtalosta, ihmisen osa on toteuttaa kohtaloa. Työ jäi kesken Patroklokselta, koska niin oli määrätty. Autuasta on alistua kohtaloonsa.

Pyydän anteeksi pitkänpuoleista esittelytekstiä. Tässä laulussa (XVI laulu) kerrotaan kuitenkin yksi Iliaksen suurista taistelukohtauksista, jossa yksi tarinan urheimmista sankareista kohtaa loppunsa.

Kuolemattomuudesta

Tuonpuoleisuudessa

Odysseian XI laulu: Odysseun Manalassa-käynti

Odysseusta neuvottiin käymään Manalassa kuulemassa Teiresiaalta ohjeita kotimatkalle. Vainajien joukossa oli tuttuja, joiden kanssa pääsi puheeseen, jos antoi heidän juoda uhratun lampaan verta.

(568-)

Minos tuomari vainajien, Zeun loistava poika,

siell' oli, valtikan kultaisen nojass' oikeutt' istui;

piiriss' istuen, seisoen nuo isoporttisen Hadeen

sulkemat vartoi, lain sekä tuomion valtias lausui.

Kuolemattomuutta määrittää ihmisen moraali, johon jotkut panevan toivonsa, jota toiset pelkäävät, toiset pilkkaavat, mutta kukaan ei jätä miettimättä, ennemmin tai myöhemmin.

Manalassa siis myös oli viimeinen tuomio. Tarina ei tarkemmin kerro, mitä sen jälkeen, tai millä perusteella tuomio langetettiin. Antiikin kreikkalaisilla oli tämän mukaan myös usko sielun tai ruumiin kuolemattomuuteen. Oikeus toteutui, ja eletty elämä sai mittansa. Tunnelmaa Manalassa kuvattiin synkäksi. Elossa siis ihminen kukoisti hetken, ja siinä se kaikki olikin; jollei sitten toisille onnekkaille suotu palkkio tuomiossa turvannut osaa ikuisessa paratiisissa.

Sodasta ja rauhasta

Sotataidosta

Iliaksen XIII laulu: Taistelu laivojen ääressä

Nähtyään troialaisten tunkeutuvan kreikkalaisten leiriin Zeus kääntää katseensa pois muihin maailman ääriin. Poseidon, joka Samothrake-saaren korkeimmalta kukkulalta on seurannut taistelun menoa, käyttää tilaisuutta auttaaksensa kreikkalaisia. Hän rientää heidän luoksensa ja lähestyy ensin Kalkhaan hahmossa molempia Aias-urhoja ja kehottaa heitä uljaaseen taisteluun sekä herättää heissä uutta intoa ja uusia voimia. Samoin hän sitten lietsoo sotaintoa muihin päällikköihin ja joukkoihin.

(125-)

Noin järisyttäjä maan nyt akhaijein intoa kiihti.

Johtoon Aiaan kummankin rivit suorihe vankat;

moittinut eip' ois Areskaan, jos ois kera ollut,

noit', ei nostaja miesten Athene; näät valioimmat

sankarit vartoamass' oli joukkoa Hektorin aimon:

keihäs keihääseen, limitysten kilpehen kilpi,

suojus toiseen, mieheen mies, kypäriin kypär' yhtyi;

heilahtaa kypär' ei hevin jouhinen, välkkyväharja

voinut toiseltaan, niin sakea heit' oli parvi.

Peitsien sarjat notkui nuo, käsivarsien vankkain

puistelemat; halu hehkuva heill' oli rynnätä taistoon.

Sotataidon ensimmäinen periaate: rohkeus. Sotataidon toinen periaate: järjestys. Mistä tulee rohkeus? Joku suurempi voima antaa rohkeuden. Mistä tulee järjestys? Järjestys tulee yhteisestä rohkeudesta. Mitä on yhteinen rohkeus? Sen täytyy olla jotain, joka on ammoisista alkaen vetänyt puoleensa nuoria poikia. Halutaan kohdata jotakin pelottavaa, itseä paljon suurempaa, mutta sellaista ei kukaan uskalla yksin. Ensin ei kuolema ole kovin tärkeää, mutta sitten, ehkä ensimmäisen tapetun näkeminen saa nuorukaisen ymmärtämään, mitä leikkiä tässä leikitään ja millä panoksilla. Ja sitten kuoleman kauhu liittoutuu toveruuteen, toveruus rohkeuteen. Kun rohkeutta on yhdessä riittävästi, aletaan puhua sotataidosta, jossa täydellisenä tavoitteena on painaa tunteet pois, ja sen sijaan nähdä itsensä hyvin toimivan koneiston osasena. Yksinkertaista ja selkeää.

Ihmisistä

Ihmisen itseymmärryksestä

Odysseian VIII laulu: Odysseus faiakilaisten luona.

Faiakilaisten kuningas Alkinoos järjestää Odysseuksen kunniaksi lähtöjuhlan, jonka lopuksi pidetään urheilukilpailu kaupungin nuorukaisten kesken. Yksi kilpailulajien voittajista houkuttelee kaiken kansan kuullen Odysseusta näyttämään kilpaurhouttaan, mutta kun tämä esittää kilpahalutonta, vihjaa nuorukainen vieraan olevankin ehkä muuta kuin urheilija. Tähän Odysseus vastaa:

(165-)

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:

”Säädytön on puhe sull', olet mies häpyheitto, ma luulen.

Armait' antimiaan ei jaa tasan kaikkien kesken

taivahiset, puhetaitoa ei, ei muotoa, mieltä.

Toisell' on näkö halpa, mut hällepä soi suloutta

kuoloton antaja haastelohon, sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet

kauniit, kartteliaat; hän on kunnia mieskokousten,

liikkuu kaupungill' ihaeltuna kuin ikivallat.

Toinen sorja on muodoltaan, ikivaltojen verta,

vaan sulouttapa varsin vaill' on haastelo kaikki.

Niinpä se sullakin muoto on kaunis, ei jumalatkaan

vois soreampaa suoda, mut ymmärrys, sepä puuttuu.

Katkera mulla nyt on sydän rinnass' ilkkusi tähden,

vuoks sopimattoman suus. Enp' outo ma lie väkiveikkaan,

vaikka sa luullet, vaan lien ensimmäisiä ollut,

kun käsivars oli vahva ja nuoruus turvana ennen.

Nyt suru, vaiva jo sorteli, sill' olen kärsinyt paljon,

päätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa.

Vaan mitä kärsinyt lienkin, käyn toki silti mä kilpaan,

koska sa loukkasit noin sekä mieltäni ärsytit äsken.”

Odysseuksen nuhdellessa nuorta haastajaa hän selittää jumalten tehneen ihmiset luonteiltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisiksi. Tässä hän puhuu kolmenlaisista ominaisuuksista. Hän opettaa samalla tarkkaamaan kukin itseään, huomaamaan nämä nykyään jo puhkikuluneet: vahvuutensa ja kehittämisalueensa. Kauniilla tavalla hän nostaa esiin puhetaidon merkityksen: ”sitä kaikk' ihamielin

kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet kauniit, kartteliaat”. Antiikin retoriikka ei ilmeisimmin juurikaan arvostanut suoraansanomista. Puhetaidolla oli siis suuri arvo, ja se heijasti ihmisen sisäistä ymmärrystä.

Eläimistä

Eläinten ja ihmisten välisestä kiintymyksestä

Iliaksen XXIII laulu: Kilpakisat Patrokloksen kunniaksi

Akhilleus järjestää Patroklos-vainajan kunniaksi urheilukilpailut, joiden ensimmäisenä lajina on kilpa-ajo, jota ennen Akhilleus nousee ja lausuu:

(272-)

”Atreun poika ja kaikki te muut varusääret akhaijit!

Pantu on palkinnot hepourhojen kilvata niistä.

Jos kenen toisen peijaiss' ois nämä kiistämökilvat,

parhaan palkinnon majatalteen itse ma veisin;

eip' orihitteni oivemmuus ole outoa teille;

juurt' ovat kuolematonta ne, taattoni häissä Poseidon

hälle ne lahjaks soi, taas mullepa taattoni Peleus.

Vaan nyt en käy minä, ei kaviokkaat orhini kilpaan,

niilt' ajomies meni armas näät, meni kunnia kuulu,

hän, joka niilt' useasti ol' öljyin välkkyvin harjan

uhkean voidellut, vesin kirkkain huuhtonut ensin.

Surren liikkumatonna ne seisovat, ain' alas maahan

painuu harjat, noin sydän synkkänä kumpikin seisoo.

Siis nyt kilpaan muut te, ken vain urohissa Akhaian

uskaltaa hepojensa ja vankkain vaunujen vauhtiin!”

Akhilleuksen oivat hevoset, jotka olivat vieneet hoitajaansa Patroklosta taisteluun, surivat menetettyä, kuin taistelutoverit. Näin annetaan eläimille ihmisen ominaisuuksia. Näin myös antiikin Kreikassa nähtiin ihminen ja eläin toinen toisensa kaltaisena. Yhdessä rientämässä taisteluun, hevoset vetämässä sotavaunuja; ja siksi usein kaatuen rintarinnan, tai sitten jättäen taistelutantereelle toverinsa. Tässä kerrotut hevoset olivat vielä aivan jotain erityistä, jumalten hevostarhoista. Ne olivat ominaisuuksiltaan siis ylivertaiset hevosten joukossa, mutta niillä siis oli silti tuo kuoleville ominainen kyky surra menetettyjään, päät painuksissa, harjat maassa. Englanninkielisessä versiossa, jota myös luen Mannisen käännöksen rinnalla, kuvataan hevosten itkevän. En tunne hevosia niin hyvin, että tietäisin, miltä näyttää sureva hevonen, mutta voin uskoa hevosen tuntevan myös surua ja kaipausta hoitajaansa kohtaan, kuten koirat ainakin tekevät.

Rohkeudesta

Rohkeuden motivaatiosta

Iliaksen XII laulu: Taistelu leirin muurista

Taistelua yhä jatkuu. Troialaiset ovat jo tunkeutuneet leirimuurin edessä olevan vallikaivannon partaalle, mutta siellä heidän hevosensa tekevät tenän. Pulydamaan neuvosta he jättävät valjakkonsa palvelijain huostaan ja ryntäävät jalkaisin muuria vastaan; Asios yksin koettaa valjakollaan hyökätä eräästä avonaisesta portista sisään. Mutta hyökkäyksen torjuvat lapithit Polypoites ja Leonteus, kaataen useita Asioksen urhoja. Taistelu riehuu pitkin muuria joka taholla. Aias Telamonin poika ja hänen kaimansa Okleuksen poika rohkaisevat kreikkalaisia, rientäen aina sinne, missä vaara on pahin. Lykialaisten päällikkö Sarpedon ja hänen toverinsa Glaukos panevat toimeen rajun ryntäyksen:

(308-)

...noin jumalaisen myös Sarpedonin mielen ol' into

rynnätä muuria päin, sen murtaa rintamusvarjeet;

Glaukon, Hippolokhon pojan puoleen kohta hän kääntyi:

“Glaukos, miksipä meill' yli muista on kunnia kuulu,

ain' ylin istuin, myös paras atria, kukkuramaljat

siis Lykiassa ja kuin ikivaltoja meill' osanamme?

Niinp' etumaisina nyt Lykian esitaistelijoista

meidän on seistävä, myös tulisimpaan syöstävä taistoon,

noin Lykian sopavälkyt jott' urot mainita mahtais:

'Maineetonnapa ei Lykiaa pidä valtikan alla

valtiahat nämä, pöydässään yhä uhkeat lampaat,

viinit vienoimmat, valioimmat; myös jalo heill' on

voima, he käy Lykian väen eell' etumaisina taistoon.'

Ystävä armas, oisipa vain, tämän ottelon surmat

karttaen, tarjona meill' elo kuolematon, ikinuori,

enp' eturintaan taistelemaan minä lähtisi itse,

en kera kannustais sua kamppailuun urokuuluun;

vaan lukemattomat surmathan yhä ympäri vaanii,

joit' ei väistyä voi, ei välttää ihminen kenkään;

kilpaan siis, mekö vai vihamies nyt kunnian korjaa!”

Historian ja runouden sankarit voivat olla julmia, väkivaltaisia, itsekkäitä, häikäilemättömiä, hillittömiä, ja epäoikeudenmukaisia, mutta he eivät koskaan ole pelkureita. Mutta miksi ihmeessä saattaa itsensä tällaiseen vaaraan? Aikaisemmassa kirjoituksessani (kts. Kunnia) annettiin selitykseksi: ”maineen tai kunnian tähden”. Sarpedon selittää Glaukokselle, että heillä on kotona oma kuninkaallinen asemansa, jota he nyt lunastavat. Kuinka vain, palkan vuoksi siis. Kaikkien aikojen johtajat ovat aina halunneet itseään kutsuttavan ”rohkeiksi sankareiksi”. Heillä on myös ollut suurempi maisema edessään tarkasteltavana kuin alaisillaan. He ovat kuulleet sellaisia keskusteluja, laatineet suunitelmia, joista alemmille ei mitään ole hiiskuttu. Näin heillä siis on myös ollut suurempi kannustin suurempiin tekoihin. Heillä ainakin ollut asemansa vuoksi suuremmat puolustettavat kotonaan, konnuillaan, isiensä rakentamat linnat, poikainsa perittäviksi. Oli siksi vain kaksi vaihtoehtoa: tulla sankariksi tai tulla kuolleeksi sankariksi. Mutta miksi ihmeessä? Eikö elämässä voinut olla muita näköaloja, muita unelmia? Mitä näiltä ylimyspojilta oli riistetty, kun he niin janosivat tätä kohtaloaan? Jotain Sarpedon tunsi ja tavoitteli ikävöidessään jumalten joukkoon. Tavallisten ihmisten joukkoon hän ei kuitenkaan ikävöinyt.

Profetia

Odyseian II laulu: Ithakelaisten kansankokous

Ithakan miehet ovat kokoontuneet kuulemaan Odysseuksen pojan Telemakhoksen vetoomuusta äitinsä kilpakosijoille. Hän pyyntää heitä lähtemään pois talostaan, jossa he ovat juhlineet isäntänsä kustannuksella, kuin kostona sille, että talon emäntä ei ole tehnyt valintaansa. Koolla ovat sekä kosijat että vanhempia miehiä. Heidän koolla ollessaan tapahtui seuraavaa:

(146-)

Vaan Zeus kaitsevasilmä

ilmetä kotkaa kaks laelt' antoi kallion ylhän.

Väikkyen liitelivät tovin, viepyen viimojen myötä,

leijaillen liketysten nuo, levitettynä siivet;

vaan yli kiitäissään torin suuren, miessorinaisen

kiivain kierroksin vikevästi ne siipiä löivät,

kansan paljouteen tähyellen turmiokatsein;

päätä ja kaulaa toiseltaan repi kumpikin, häipyin

pois idän ilmoihin yli kaupungin, katonharjain.

Hämmästyi väki lintuja, kun näky näyttihe moinen,

miettien mielessään, mitä turmia merkki se tiesi.

Tuosta jo haastoi noin Halitherses, sankari vanha,

Mastorin poika; hän aikuistaan oli polvea oivin

lintujenkatsoja, entehien selityksehen selvin;

näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

”Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille;

vaan kosijoillepa semminkin minä mieleni lausun:

heitä jo vyöryy päin tuho suur'; ei kauan Odysseus

poiss' ole luot' omiensa, jo varmaan lie likiteillä,

surmaa valmistain, kirokuoloa kaikkien noitten.

Silloin kohtaa kai paha muitakin meit', asujoita

siintelevän Ithaken. Siis aika on miettiä, millä

suistaa sulhojen ilkiötyöt; ja he itse jo viimein

herjetkööt, totisesti on onnekkaampi se heille.

Ennustan kokeneena ma, en kokemattoman suulla.

Kaikkipa käyneet lie, niin luulen, Odysseun vaiheet,

kuin minä silloin ennustin, kons' urhot Akhaian

lähtivät Ilioniin, kera myös monineuvo Odysseys,

ett' isot vaivat kärsiä sais, tuho kumppanit veisi,

outona vidoin saapuva ois kotihinsa, kun ehtii

kahdeskymmenes vuosi, ja nytpä se kaikki jo täyttyy.”

Tarina jatkuu niin, että yksi kosijoista antaa ymmärtää, että lintuja lentää, eivätkä kaikki ole suinkaan ennustelintuja. Eipä nämäkään linnut ole sellaisia, vanha ukko vain jotain horisee.

Tällainen on profetian kaava. Jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Jotkut kiinnittävät siihen huomiota. Joukossa on muutamia harvoja, ehkä vain yksi, jolla on erityinen suhde tällaisiin tapahtumiin. He osaavat selittää niitä, tai ainakin he itse luulevat osaavansa, sillä aina on myös ollut vääriä profeettoja. Väärät profeetat eivät ole ennustaneet oikein. Jo antiikin Kreikassa uskottiin, että jumalat lähettävät viestejä tulevista tapahtumista. Tässä Zeus lähettää varoituksen kosijoille. Viesti on sellainen, että vain hyvä profeetta saattaa sen tulkita. Tällaisella viisaalla oli aikanaan yhteisössään arvostettu asema. Oli kuitenkin myös aikoja, jolloin profeettaa ei jostain syystä kuunneltu. Ithakessa näytti kertomuksen aikoihin vallinneen tällainen tilanne. Tyypillistä ilmeisesti myös oli, että profeetta oli usein vanhempi mies, ja nuorukaiset olivat niitä, jotka eniten epäilivät. Nuorukaisilta puuttui sellainen viisas herkkyys, jota vaadittiin erottamaan oikea väärästä. Lukija saattaa ihmetellä, miten sellaisessa maailmassa, joka tarinoiden mukaan oli ikään kuin lähempänä tuonpuoleista, saattoivat ihmiset silti torjua profeetan sanat ja mielummin uskoa omiin kykyihinsä. Ikiaikaista kai kuitenkin lienee, että aina enemmän on ollut niitä, joita viettelevät maailman voimat, kuin niitä, jotka tavoittelevat jotain pysyvämpää.

Nykyään ei juuri enää uskota profeettoihin. Nuoret miehet ovat siis kai sittenkin olleet viisaampia. Profeettojen korkean aseman ovat ottaneet tiedemiehet, poliitikot, jopa filosofitkin; sellaiset jotka eivät pelkää julkisuutta, ja mielellään avaavat myös suunsa vihjaten tulevasta. Nuorukaiset eivät sittenkään usko itseensä, sillä ”kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta”.

Rakkaus: veljellisestä rakkaudesta

Iliaan XVIII laulu: Aseiden taonta

Taistelut riehuvat ankarina. Nestorin poika Antilokhos saapuu ja tuo itkien surusanoman Akhilleukselle, Petroklos on kaatunut. Surun pimeys valtaa Akhilleuksen. Meren syvyydessä asuva Akhilleuksen äiti Thetis kuulee poikansa itkun, ja muistaa tuskalla ennusteen tämän lyhyeen päättyvästä elämästä. Meren neitojen saattelemana hän nousee merestä ja menee poikansa luo. Seuraavassa katkelmassa Akhilleus vastaa äidilleen:

(78-)

Vastasi voihkaisten uros askelnopsa Akhilleus:

”Oi emo, kaiken tuon on Olympon valtias tehnyt.

Vaan mikä siit' ilo mulla, kun vaipui kumppani kallis,

Patroklos, ylin ystävä mun, yli kaikkien muitten

armas kuin elo mulle? Hän surman sai jo, ja Hektor,

tappaja, valtahisen, ikisorjan hält' asun otti,

lahjan taivahisilt', ani-loistavan, Peleun saaman,

kun häävuoteeseen piti sun kera ihmisen käydä.

Luota jos kuolematonten et siskojen luopunut oiskaan!

Kuolollista jos ois kosinutkin neitoa Peleus!

Vaan sydäntuskat on nyt tuta sun lukemattomat säätty,

turma kun poikasi vie, jot' et tervehtää tulevaksi

koskaan saa kotisuojiin. Sill' oma mieleni inhoo

ilmoja ihmisien, elon maita, jos ei tuta ensin

Hektor peistäni saa sekä hengellään heti maksa

surmaa Patroklon, sopavaskia riistämiänsä.”

Aluksi Akhilleus vastaa äidilleen Zeuksen kääntäneen kreikkalaisten sotaonnen, jotta hän saisi takaisin menettämänsä arvonannon. Mutta kunnialla ei raskaan kuoleman vieraillessa ole enää mitään merkitystä. Myöhemmin Akhilleus, tietäen itseään koskevan ennusteen, halajaa itselleen toista, maineettomampaa kohtaloa, sillä hän tietää, että mikään ei voi enää estää ennusteen toteutumista. Miksi elää, kun ystävistä paras on kuollut?

On, kuin olisi kirjoitettuna sodan käyttöohjeisiin: nuorille rohkeille miehille; todellinen ystävyys – toverillinen rakkaus – syntyy vain poikkeusoloissa, kun kuolema oikeasti kolkuttaa; ja kosto kuuluu sääntöihin. Vain sellaista, jonka hurme on ottanut, voi kaivata itkien.

Voi siis kysyä, kuvaillaanko tässä todellista rakkautta. Vastaus on kyllä, jos itsensä uhraaminen toisen puolesta on sellaista. Tai, niin kuin tässä, ystävän kuolema kostetaan, vaikka se merkitsisi omaa kuolemaa. Tällainen asetelma on kovin tuttu. Kaverukset ovat sodassa, jossa kuolema on lähempänä nuorta miestä kuin missään. Kun sekä ruumiillinen että hekinen paine on kestokyvyn rajalla, korostuvat toverien väliset suhteet kertomuksen kaltaiseksi. Kummallista on, että jo ammoisista ajoista tällainen tilanne saa sädekehän ympärilleen. Tai, eihän se niin kummallista olekaan. Tällaisia tarinoita ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tietäen, mistä narusta vetää nuorukaiset mukaan ikävään leikkiin. Siksi saatan olla sitä mieltä, että ei tällainen taida olla kuvausta todellisesta rakkaudesta. Sodassa ei tarvita laiskoja sotilaita, vaan sellaisia Akhilleksen kaltaisia, joiden vimma on sotahulluutta. Vannoessaan kostoa Akhilles tuntuu kuitenkin tietävän, että ennusteen mukaan hänellä ei tule olemaan vaikeuksia tappaa viholliskuningas Hektor. Akhilleuksen asema tilanteessa ei siis oikein ole verrattavissa tavallisen kreikkalaissotilaan asemaan silloin tai Talvisodan suomalaisnuorukaisiin. Hänen äitinsä oli jumalista alkuperää ja hän tiesi, mihin hän helposti pystyy, ja että kuolleessaan hän on kantava ikuisen sankarin mainetta. Mutta hänen rakkautensa toveriinsa Patroklokseen ei kyllä ole ylivertainen. Hän on kaupunkivaltionsa joukkojen ylipäällikkö, ja vaikka hän tietää, että jos Patroklos joutuu taistelussa Hektorin eteen, ei hänellä ole mahdollisuuksia, ja silti hän lähettää lähimmän alaisensa varmaan kuolemaan pukien hänet vielä provosoivasti omilla taisteluvarusteillaan.

Vielä muutama sana kuuluisasta ”kaveria ei jätetä” -lausahduksesta. Sehän lienee läheistä sukua tälle. En ole lukenut Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaania, mutta otan esimerkin vaikkapa Irakin sodasta, jossa amerikkalaisjoukkue partiomatkallaan joutui sala-ampujien kohteeksi. Ryhmä palestautuu suojaan tulitukselta, mutta yksi on saanut osuman ja makaa vain jaardien päässä tulilinjalla. Lyhyen neuvonpidon jälkeen ryhmän rohkein syöksyy hakemaan makaavan toverin. Jos hän pelastuu ja pelastaa toverinsa hengen, saa hän presidentiltä myöhemmin arvostetun urhoollisuusmitalin. Kysymys kuuluu tässäkin: onko tämä osoitus suuresta toverillisesta rakkaudesta? Mitali tulee kaulaan, eli kai ainakin jonkun mielestä. Mutta onko tämä kuitenkin sotapropagandistinen harhautus. Jos sankarilta itseltään kysyttäisiin, hän todennäköisesti vastaisi tehneensä vain sen, minkä kaikki muutkin siinä tilanteessa olisivat tehneet. Jos tulilinjaan makaamaan jäänyt soturi on juuri se kaveri, jonka vuoksi jaksaa olla sotilaana siellä, on auttaja todennäköisesti lähempänä jotain ylevämpää asennetta. Mutta jos tuo autettava on joukkueen vastenmielisin tyyppi...?

Uskonto: sovitusuhri

Iliaan I laulu: Foibos-jumalan sovitusuhri

(446-)

”Khryses, kansain pää minut laittoi, suur' Agamemnon,

tyttäres tuomaan, myös pyhän uhraamaan satauhrin,

danaolaisiin jotta jo leppyis korkea Foibos,

joille hän vaivaa, vaikerrust' ylen tuonut on tuimaa.”

Virkki ja tyttären vei isän kainalohon: iloll' otti

hän hänet vastaan. Mutta jo ääreen alttarin sorjan

muut pyhän uhrin toi jumalalle ja piirinä seisoi.

Niin kädet huuhtoivat, pivon ottivat ohria täyteen.

Vaan kädet nostaen palvoi noin palavasti jo Khryses.

Katkelma on kohdasta, jossa Odysseuksen johtama saattojoukko palauttaa sotasaaliina ryöstetyn Khryses-papin tyttären takaisin isälleen. Ruokauhreja jumalan lepyttimeksi. Ihminen tekee ensin sellaista, joka ei ole jumalalle otollista. Sitten jumala näyttää kovalla kädellään oman mahtinsa. Vain tyhmä ei ymmärrä katua ja hakea sovitusta. Välttämättömiä rituaaleja. Ikiaikaisia sääntöjä ihmiselle.

Kun sunnuntaina istut kirkonpenkissä kello 10, oletko sovittamassa jotakin?

Jumalat sekaantuvat ihmisten elämään: kunkin ansioiden mukaan

Iliaksen XVIII laulu:

(356-)

Virkki jo Hereä Zeus, sisar-puolisoaan, puhutellen:

”Here, valtiatar vakasilmä, jo vainkin Akhilleun

sait levon hylkäämään; sun poikias lie totisesti,

sun oman helmasi lapsia nuo hiuskaunot akhaijit!”

Here, valtiatar vakasilmäpä vastasi hälle:

”Hirveä Zeus, Kronossynty, mi nyt sana suustasi lähti?

Mieskin toiselleen toki mahtaa yhtä ja toista,

vaikka on ihminen vain, ikivaltain keinoja vailla.

Enkö mä, korkein siis jumalattarien – se on mulla

synty, se myös sun puolisonas aviollinen arvo,

sun, joka valtias suur' olet kaikkien kuolematonten -

iliolaisiin vois vihatessani viskata turmaa?”

Tässä lyhyessä katkelmassa Olympon jumalista kaksi mahtavinta keskustelevat. Toisaalla tarinassa on katkelmia, jotka viittaavat tässäkin siihen, että puolisot eivät vain keskustele, vaan provosoivat toinen toistaan. Zeusta ärsyttää, että Here on niin fanaattisesti akhaijien puolella. Hän on onnistunut juonessaan, ja uhrannut Patrokluksen, jotta akhaijien mahtavin sotaurho Akhilleus, ystävänsä menetettyään, nousisi kostamaan. Hän ei ilmeisesti tiedä syytä, eikä lukijakaan, tähän vaimonsa leppymättömään intohimoon. Troijan sota ei ole yhdentekevä jumalille. Tässä Here tunnustaa avoimesti vihaavansa iliolaisia, ja hänen mielestään saavat akhaijit voittaa sodan ja tuhota hävinneet perikatoon. Here siis ei erityisesti kai pidä sen enempää akhaijeista, vaan päällimmäinen tunne on viha iliolaisia kohtaan.

Antiikin kreikkalaiset jumalat eivät olleet ihmisen yläpuolella tunteidensa ylivertaisessa hallinnassa, ja vaikka he näkivät ihmiselämän yli jumalallisella tavalla, ei heissä ollut kaikkitietävää viisautta nähdä heikkoa ihmistä kohtalon sylin puristuksessa.

Näin selittivät antiikin kreikkalaiset ihmisosaa kärsimyksen maailmassa. Ihmisen lohtuna oli, että jumalten joukossa oli erilaisia mielipiteitä, ja hänellä saattoi olla puolustajakin estämässä toisten jumalien vihaa. Jumalat eivät toisaalta juuri olleet kiinnostuneita tavallisten ihmisten kohtaloista. Heitä kiinnostivat suuremmat asiat ja kokonaisuudet, sellaiset kuin kansat, heimot, kuninkaat.

Perheensisäisestä ystävyydestä

Odysseian II laulu: Ithakelaisten kansankokous

Kansankokouksessa puhuttua:

(85-)

”Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, mitä haastoit?

Meitäkö solvaiset? Koet mustata kunniatamme?

Syytä akhaijein sulhoiss' ei, kosijoiss' ole lainkaan,

syy oman äitisi on, ylen viekkaat jolla on juonet.

Kolmas on vuosi jo siitä ja neljäskin pian mennyt,

kun hän akhaijein mieliä vain, sydäntoivoja pettää.

Kaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa,

laittaa viestejä, vaan sydämessäpä toiset on aikeet.

Tällaisenkin vielä hän keksinyt juonen on viekkaan.

Näät naiskammiohon kutehelle hän laitteli kankaan

hienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausui:

'Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet,

älkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis

kangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit.

Käärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä,

ennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle,

ettei naiset akhaijein vain mua moittisi – maanneen

vainajan verhoja vaill', eläessään vaikk' oli vauras.'

Noin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi.

Päivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri,

öin tulisoihtujen leimunnas' yhä purki sen jälleen.

Kolmepa vuott' oveluudellaan hän akhaijeja petti,

mutta kun kerkesi vuosi jo neljäs, tuomana Horain,

naisist' ilmi sen toi joku juonen tunteva, joutui

kuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetyksi,

tehdä sen valmiiks sai, ei tahtonut, vaan oli pakko.

Tää ota vastaus nyt kosijoilta sa, että jo itse

tietäisit sekä oivaltais sen kaikki akhaijit:

äitisi laita jo luotasi pois, avioitua käske

sen kera, kellekä suo hänet taatto, ket' itsekin mielii.

Vaan yhä viivyttäin jos akhaijein poikia kiusaa,

miettien mielessään, ett' antoi hälle Athene

ymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot,

myös oveluuden, vertana ett' ei mainita kestä

kenkään muinaiskautten akhaijatar suortuvakauno,

Tyro, Alkmene tahi seppelsorja Mykene,

juonia Penelopeian joist' ei keksinyt kenkään,

ei hyvin harkinnut sitä hankettaan ole silloin.

Näät niin kauan syömme sun aartehias, tavaroitas,

kuin on hällä se mieli, min antanehet ovat rintaan

taivahiset tähän asti. Se kai ison tuottavi maineen

hälle, mut sulle se vain tavaroittesi varma on hukka.

Emme nyt ennen käy kotitoimiin emmekä muuhun,

kuin hän on miehekseen meist' ottanut sen, ketä mielii.”

Toimeva Telemakhos näin tuohon vastasi jälleen:

”Mahdoton, Antinoos, mun on pois oma kantaja häätää,

kasvuni kaitsijatar. Isä viipyy kaukana – kuollut

vai elon maillako lie? Ylen työläs on mun sakot suuret

Ikariolle, jos itse ma pois emon laitan.

Kostais mulle sen taatto, ja kostopa myös jumaloilta

koituis, vainoamaan emo kolkot Erinnyit kutsuis

lähteissään kotoansa, ja ihmisien ison moitteen

saisin: siksi en milloinkaan sitä käskyä lausu.

Mutta jos on meno tää teist' itsestännekin inhaa,

menkää meiltä jo etsimähän pitopaikkoja muita,

tuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää!

Vaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi,

yhdelt' ilmaisiks elot ahmia, kaikk' osat, onnet,

syökää vain! Mutt' auttamahan jumaloita ma huudan

ain'-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran,

teidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla.”

Telemakhos on astunut aikuisuuteen ja on kutsunut kansankokoukseen Ithaken miehet. Hänellä on ongelma äitinsä kosijoissa, ja hän haluaa tämän kaikkien tiedoksi. Kosijat ovat jääneet kylään. Katkelman aluksi Antinoos puolustautuu kosijoiden suulla. Hän antaa ymmärtää, että syyllinen tähän tilanteeseen on Telemakhoksen äiti, Penelope, joka itsekeskeisesti haluaa voittaa aikaa samalla halventaen kosijoita valehtelemalla heille. Tarina ei kerro koko totuutta, mutta Penelope on hyvä ja kosijat tässä roistoja. Rivien välistä annetaan ymmärtää, että Penelope on edelleen niin rakastunut puolisoonsa, että monien vuosien jälkeenkin hän edelleen odottaa tätä palaavaksi sodasta. Ilmeisesti siis Antinoon väite, että Penelope pelaa kaksinaista peliä kosijoiden kanssa ei ole totta. Totuus on pikemmin, että pahat miehet ovat ajaneet heikon naisen nurkkaan. Mutta, onko totuus tämä, sitä ei tiedetä. Antinoos väittää, että kosijat ovat turhautuneita ja siksi painostavat tilanteessa omalla tavallaan, jatkamalla tarjottuja pitoja. Jokuhan on aluksi pidot järjestänyt, ja kutsunut sopivia miehiä paikalle, antaen ymmärtää, että talossa olisi hyvä leski vapaana.

Antinoos ehdottaa ratkaisua, joka sen ajan maailmassa ilmeisesti oli tapana: ryhtyköön Penelopen isä uudelleen aviovälittäjäksi. Telemakhokselle ehdotus ei käy mitenkään. Hänestä se olisi loukkaus äitiään kohtaan ja hänen pitäisi maksaa suuri korvaus, jos hän lähettää äitinsä takaisin isälleen. Sen lisäksi hän pelkää isänsä ja jumalien kostoa. Asia on kategorisesti niin, että kosijoiden on lähdettävä talosta joko hyvällä tai pahalla.

Nuorella miehellä ei näytä olevan ketään, jonka puoleen tässä kääntyisi. Äidilleen hän ei voi mitään puhua. Äidin isä ei voi myöskään tulla kysymykseen, vaikka kertomuksessa viitataan, että kuolleen miehen lesken isä huolehtii tuon ajan tavan mukaan edelleen tyttärensä uudelleennaittamisesta. Telemakhoksen äitisuhde on erityisen kummallinen. Pikemminkin se sovittuu kaikkien aikojen miehen ja naisen roolimaailmaan, jossa äidistä tehdään jotakin pyhää ja jalustalle nostettua, mutta samalla kykenemätön osallistumaan perheensisäiseen päätöksentekoon. Asiat hoidetaan vain miesten kesken. Valmiit päätökset tuodaan naisten tietoon. Sanokaa, jos olen väärässä, mutta tässä kyllä on myös viitteitä siitä, että Penelope, joka kertomuksen mukaan on älykäs nainen, ei paljoakaan uhraa ajatuksia oman poikansa tilanteelle. Ehkä tässä kuvataan tilannetta, jossa perheen naiset eivät koskaan tiedä, eivätkä ole kiinnostuneita talousasioista. Sellainenhan olisi liian arkipäivästä.

Telemakhos joutuu kuuntelemaan syytöksiä äitinsä petollisuudesta. Niihin hän ei vastaa mitään, koska perhe näyttää ulospäin vain yhdet kasvot? Tietenkin, kaiken koetun jälkeen tilanne varmaan on sellainen, että Telemakhos ei voisi nähdä kosijoista ketään äitinsä uutena aviomiehenä. Sellainen kosija ei markkinoi itseään kovin hyvin, joka osallistuu juhliin morsiamen kodin perikatoon saattamiseksi.

Telemakhos näytetään kertomuksessa hyvänä poikana, joka tekee kaikkensa suojellakseen äitiään. Tästähän on on ollut kyse ikiajat, juutalaisilla: ”kunnioita isääsi ja äitiäsi”, joten edelleen tiedetään, että vanhempia varjellaan lapsia koskettavalta pahalta tiedolta, kuten avioeroilta, rahavaikeuksilta, perheväkivallalta. Mutta onkos tällainen asetelma otsikonmukaista ystävyyttä? Juu, kyllä kai, jos mittarina käytetään, että ystävät pyrkivät aina näkemään toisensa paremmassa valossa. Ystävyyteen kuitenkin mielestäni kuuluisi pystyä puhumaan sellaisista vaikeista asioista, jotka koskettavat molempia. Tarkoitus on pitää yhtä myös vastamäessä. Siksi on kovin kummallista joutua seuraamaan nuoren Telemakhoksen yksinäistä kamppailua perheensä kunniasta ja ainakin omaisuudesta.

Kunnia

Alustus aiheeseen Homeroksen ”Iliaksen” pohjalta (suomennos Otto Mannisen, 1919).

Kun viittasin aiemmin antiikin Kreikan kirjallisuuteen, on tietenkin tutustuttava aiheeseen vanhimmasta päästä. Jos et ole tiennyt, niin kerrottakoon että Iliasta pidetään yhtenä kaikkein vanhimpana kreikkalaisena runoelmana, jonka kerrotaan koonneen Homeros 800-luvulla eKr. Se kertoo Troijan sodan viimevaiheista kreikkalaisten piirittäessä Troijan kaupunkia. Taistelussa on vaiheensa, jolloin kummallakin osapuolella on mahdollisuus voittaa. Katkelmassa troijalaiset ovat voitolla:

Iliaksen XII laulu: “Taistelu leirin muurista.”

Taistelua yhä jatkuu. Troijalaiset ovat jo tunkeutuneet leirimuurin edessä olevan vallikaivannon partaalle, mutta siellä heidän hevosensa tekevät tenän. Pulydamaan neuvosta he jättävät valjakkonsa palvelijain huostaan ja ryntäävät jalkaisin muuria vastaan. Taistelu riehuu pitkin muuria joka taholla. Lykialaisten päällikkö Sarpedon (jonka Zeukselle synnytti Bellerofonteen tytär Laodameia; etevimpiä sankareita Troijan puolella) ja hänen toverinsa Glaukos (lykialaisten toinen päällikkö) panevat toimeen rajun ryntäyksen:

(290-)

Eip' ois iliolaiset viel', ei lostava Hektor

muurin porttia, ei väkisalpaa särkeä voineet,

päin jos akhaijeja poikans' ei , Sarpedonin, käydä

käskenyt kaitsija Zeus nyt ois kuin leijona karjaan.

Kilven varjeekseen heti nosti hän ympyriäisen,

sorjan, vaskevan, - sen vasaroinut seppo ol' oiva,

myös monet naulannut häränvuotaiset sisäkerrat

nastoin kultaisin ylt'ympäri vaskea kiinni;

kilpi se varjeenaan, kädess' uhkaten peitsiä kaksi,

riensi hän päin kuin vuoriltaan jalopeura, mi riistaa

kauan on kaivannut; sitä kannustaa sydän uljas

kimppuun lampahien lujasalvoiseen pihatarhaan;

vaikkapa paimenet peitsekkäät kera koirien kohtais

vartiamiehinä siellä se laumaa varjelemassa,

ei yrityksett' erjetä pois pihan mailta se mieli,

sinne jo viskautuu sekä saaliin vie tahi itse

suistuu keihääseen, etumaisten nopsahan heittoon:

noin jumalaisen myös Sarpedonin mielen ol' into

rynnätä muuria päin, sen murtaa rintamusvarjeet;

Glaukon, Hippolokhon pojan puoleen kohta hän kääntyi:

“Glaukos, miksipä meill' yli muista on kunnia kuulu,

ain' ylin istuin, myös paras atria, kukkuramaljat

siis Lykiassa ja kuin ikivaltoja meill' osanamme?

Niinp' etumaisina nyt Lykian esitaistelijoista

meidän on seistävä, myös tulisimpaan syöstävä taistoon,

noin Lykian sopavälkyt jott' urot mainita mahtais:

'Maineetonnapa ei Lykiaa pidä valtikan alla

valtiahat nämä, pöydässään yhä uhkeat lampaat,

viinit vienoimmat, valioimmat; myös jalo heill' on

voima, he käy Lykian väen eell' etumaisina taistoon.'

Ystävä armas, oisipa vain, tämän ottelon surmat

karttaen, tarjona meill' elo kuolematon, ikinuori,

enp' eturintaan taistelemaan minä lähtisi itse,

en kera kannustais sua kamppailuun urokuuluun;

vaan lukemattomat surmathan yhä ympäri vaanii,

joit' ei väistyä voi, ei välttää ihminen kenkään;

kilpaan siis, mekö vai vihamies nyt kunnian korjaa!”

Leijonanraivoinen Sarpedon tässä asettelee itseään ja kaltaisiaan yhteisöönsä. Ollen jalosukuinen hän tietää olevansa alempiensa tarkkailtavana ylen aikaa, ja lunastaakseen etuoikeutetun asemansa hänen on oltava esimerkkinä rauhassa ja sodassa. Hänen on oltava muita rohkeampi, jotta kunnia tulisi hänen osaksensa, elävänä tai kuolleena. Jos hän on pelkuri tai varreltaan sotakunnoton, ei hänelle kuuluisi oikeuksiaan. Sarpedonin osaa kuvataan tässä ahtaaksi, pakonsanelemaksi. Sarpedon haikailee oikeaa jumaluutta, jossa etuoikeutetun aseman lisäksi ei tarvitse pelätä kuolemaa, eikä lunastella asemaansa hurmeisilla tantereilla.

Tekstikatkelmassa viitataan yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen (kai siis ikiaikaiseen). Ilmeisesti oli myös kunniattomia jalosyntyjä, ehkäpä juuri siksi, että syntymässä sellainen otettiin vastaan, mukaan annettiin sotilaan varsi; mutta eihän se aina niin kivaa ollut.

Tässä on Iliaksen sanoma lukijoille. Se on tarina sankaruudesta ja sotakunniasta. Joillekin ihmispoloille ei ole suurempaa, kuin tämä rohkea taistelu, sotahulluus.

Iliassa minua totisesti viehättää, että tarinaa kerrotaan sekä kreikkalaisten että, kuten tässä, troijalaisten näkökulmasta. Sota on sotaa molemmille. En voinut olla laittamatta vähän pidempää katkelmaa. Pitihän sinun, hyvä lukijani, saada tietää, miten Sarpedon tässä hyökkää (kuin leijona) ja mitä hänellä on päällään (hieno kilpi).

Ensimmäinen

Olen vuosia unelmoinut ystävien kohtauspaikasta. Sellaisesta, jossa muutama ihminen istuu pienen pöydän ympärillä, siemailee höyryävää teetä ja keskustelee. Kaikki ovat innostuneita aiheesta, joka tietenkin aina rönsyilee omaan suuntaansa. Jokainen voi osallistua, koska kaikki ovat yhtä viisaita tai tyhmiä. Olkoon tämä sellainen kohtauspaikka.

Mistä aiheet tällaiseen keskusteluun? Tietenkin, mistä tahansa. Rakkaus, elämä, kuolema - aiheita on tietenkin hyvin paljon. Törmäsin täällä netissä 1950-luvulla julkaistuun jättiläistyöhön: “Great Books of the Western World”. Siinä noin 50 osaan oli valittu niin sanottuja länsimaisen kirjallisuuden klassikoita antiikin Kreikasta alkaen. Merkittävämmäksi tämän kirjasarjan kuitenkin teki, että yli 100 lukijaa kahlasi teokset läpi ja etsi tekstiviitteitä ennalta valittuihin 102 ideaan ja kokosi näin 2 lisäosaa näistä viitteistä. Näin teoksia saattoi lukea uudella tavalla, aiheittain. Minulla on ollut onni saada nämä viiteosat käsiini, ja aion käyttää niitä apunani kirjoittaessani alustuksia.

Ylevyyttä näille keskusteluille haluan tuoda alustuskatkelmilla vanhasta kirjallisuudesta. Älä hyvä keskustelukumppani kuitenkaan pelästy: tarkoitus on vain toimia herättäjänä, ehkä jopa innoittamassa lukemaan klassikoita. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti mikään lukupiiri tai kirjallisuuspiiri, eli kommentoida saa, vaikka ajattelisit, että “oletpas poika valinnut tekstiviitteesi ihan tylsimmästä päästä”.

Ensin hieman yleistä asiaa.

Tarkoituksenani on rakentaa tästä blogista keskustelukanava kaltaisilleni “hitaille pohdiskelijoille”. En siis mitenkään pyri siihen, että täällä joka päivä vaihtuisivat aiheet. En kuitenkaan halua rajata koskaan keskustelua luonnolliselta rönsyilyltä, eli Sinun, hyvä lukijani ei tarvitse liikaa pelätä oppimestarin sensuuria: sana on vapaa alustuksen jälkeen.

Valitsemani aiheet eivät ehkä ole ihan muodikkaimpia, mutta toivottavasti aiheita, jotka puhuttavat meitä ihmisiä. Olen kovasti nyt viehättynyt tutustumaani Antiikin kirjallisuuteen, ja poskeni hehkuvat innosta päästä käyttämään aiheideni lähteenä ja alustuksena näitä vanhoja tekstejä. Tässä on nyt kyllä myös tunnustettava, että käsittelyni pohjalla ei ole mitenkään suuri vanhan Kreikan kirjallisuuden tuntemus, vaan onnekkaasti löysin tuon edellä mainitsemani Encyclopaedia Britannican kustantaman kirjasarjan.

Turha kai sanoa, että Sinä, joka olet pitempään harrastanut kreikkalaisia klassikkoja, olet kovin tervetullut osallistumaan keskusteluun. Toisaalta taas haluan kannustaa Sinua, joka olet vieroksunut klassista kirjallisuutta, näytelmiä ja niin edelleen liian raskaana ja vaikeatajuisena, etsimään ja löytämään tuon kiehtovan vanhan maailman. Onhan selvää, että sellainen, joka on säilynyt niinkin pitkään meidän kulttuuriperintönämme, ei voi olla vain vanhoja kuriositeetteja. Näillä teksteillä voi oikeasti ja aidosti olla paljon sanottavaa meille “modernismin orpolapsille”.